Pertti Koukkari KYK

Pertti Koukkari (oik.) Eero Avikaisen kanssa tutkimassa Einari Merikallion lintuvitriinin pöllöosastoa, joka oli esillä koulun aulatiloissa vielä vuonna 2007.

Pertti Koukkari 1964 – 1972

’Tane’ ja ’Hiiri’ -matematiikan ja kemian opettajina keskikoulussa 60-luvulla

– Kuusikymmenluvun puolvaiheilla keskikoulussa vaikutti kaksi persoonallista matematiikanopettajaa, tarinoi Pertti Koukkari.  Toinen heistä oli kokenut konkari, joka oli saanut liikanimen Tippa-Tauno. Toinen oli nuori luonnontieteiden kandidaatti, joka toimi ilmeisesti maisteriopintojensa ohessa Keravalla tuntiopettajana. Tunnusomaisten silmälasien ja pienikasvuisuuden vuoksi oppilaat kutsuivat nuorta miestä liikanimellä ’Hiiri’.

– Jossain vaiheessa nelos- tai viidesluokkalaiset tekivät aloitteen opettajien ja oppilaiden välisen jääkiekko-ottelun pelaamisesta, olihan joukossa muutamia jo miehen kokoon kasvaneita pelintekijöitä. Heitä vastaan asettunut ’Hiiren’ vetämä opettajien hyökkäysketju vaikutti etukäteen altavastaajalta. Hiiri osoittautui kuitenkin SM-tason jääpallotaituriksi ja vaikka hän ei tuota nopeasti suosioon noussutta uutuuslajia ollutkaan aiemmin harrastanut, oli hän luistimilla pitelemätön ja yhden käden jääpallotekniikalla narutteli oppilasjoukkueen puolustuslinjan läpi kerran toisensa jälkeen. Peli päättyi opettajien voittoon.

– ’Tippa-Tauno’ oli toiminut Keravalla lehtorina vuodesta 1939 ja kuului siten opettajienkin joukossa jo nestoreihin. Olisiko liikanimi tullut tavasta niistää terävähkö nenä kuuluvasti taskussa aina kulkeneeseen nenäliinaan. Hän tuli hyväntuulisena luokkaan ja vedätti pois ikkunoiden sälekaihtimet kehotteella ’antakaa Jumalan auringon paistaa!’.  Oppilaat joutuivat vastailemaan tunnin aikana lukuisiin pikku kysymyksiin kulloinkin käsitellyistä algebran tai geometrian ongelmista. Epävarma vastaus vei käden korvalle ja kateederilta kuului äänekäs mutta hyväntahtoinen kysymys: ”hur va de - va sa ni”  - etenkin jos vastaus oli jäänyt jotenkin puutteelliseksi. 

– Opetus tapahtui samalla tavoin pikku sutkausten ja sanontojen avulla, jotka saatettiin palkita yhteisellä naurulla. Viidesluokkalaisia kannustettiin jo vähän uskalletummilla kehotteilla: ”hakekaa pojat, hakekaa, kyllä se sieltä löytyy, sanoi entinenkin likka hameistaan”.  - Naurunremakan ja tavallista pitemmän niistämisurakan jälkeen tunti pääsi jatkumaan. 

– Kotitehtävät ratkottiin liitutaululla ja Tauno vaati, että yhtäläisyysmerkit algebran yhtälöissä tulivat ratkaisuriveillä kohtisuorasti allekkain – tapa, jonka hänen opissaan alaluokilla olleille jäi pysyväismuistiin.

– Taunolla oli myös hallussaan kilisevä avainnippu. Sillä hän hallitsi lukittuna pidettyä kolmannen kerroksen nurkassa sijainnutta kemianluokkaa. Tunnin alkua odoteltiin käytävällä ja sisään mentiin vasta avainnipun kilistyä. Luokassa ’Tane’ puki ylleen valkoisen laboratoriotakin ja todellakin varmoin käsin hallitsi kokeissa käytettyjä eksoottisen näköisiä lasiastioita. ’Tanen’ kemianluokka oli vähän kuin harrastuskerho – innostuneet saivat veistellä lastut tervaa ja puuhiiltä tuottaneeseen kuivatislauskokeeseen ja halukkaat saivat käydä poksauttamassa sinkkimetallin happoliuoksesta vapauttaman, koeputkeen kerätyn vedyn palavan tulitikun avulla. Tutkittiin naftaleenin härmistymistä ja minikokoisen höyrykoneen toimintaa (jonka luokkatoverini kanssa harsimme Taunon luvalla kokoon tunnin aikana muiden kuunnellessa opetusta). 

– Matematiikasta tuli ’Tanen’ tunneilla hauskaa ja kemiasta kiehtovaa ja käytännöllistä. Keskikoulussa algebrasta ja geometriasta saatu käsitys ohjasi lukioon menijät joko matematiikka- tai kielilinjalle – aika monet ’Tippa-Tanen’ oppilaista löysivät itsensä lukiossa matematiikkapuolelta – ja siellä osaajien eturivistä. 

 

Matikanopettajien muistelussa mukana olivat sisarukseni Soile ja Seppo, saman koulun kasvatteja hekin ja nyt jo eläköityneitä molemmat.

Loppukaneetti

Eräällä keskikoulun nelosluokan kemiantunnilla tämän kirjoittaja kiiruhti avustamaan annostelussa ja kaatoi happoa mittalasissa piripintaan, ohi asteikon. Tane katseli vierestä ja hymähti omalla tavallaan mutta hyväntahtoisesti ettei ’pojasta ainakaan kemistiä tule’.  -  Heti ylioppilasvuotena 1972 lähdin opiskelemaan kemiaa Teknilliseen Korkeakouluun Otaniemeen ja 70-luvun lopussa TKK:ssa alkanut tutkijan ura jatkui 80-luvulla koti- ja ulkomaisessa teollisuudessa sekä viimeiset 25 vuotta VTT:llä. Aikanaan koulun kemianluokassa herännyt kiinnostus jatkuu vielä eläkepäivilläkin, nyt enää osa-aikaisena VTT:n tutkimusprofessorina.

Pertti Koukkari

Hellevi Kuusimies, Eero Avikainen ja Pertti Koukkari

Juttuhetki pitkäaikaisten luokanvalvojien Hellevi Kuusimiehen (vas.) ja Eero Avikaisen (kesk.) kanssa elokuun luokkatapaamisessa vuonna 2007.

Vuoden 1972 ylioppilasluokat - puhe luokkatovereille, rehtorille ja luokanvalvojille 18.8. 2007

Hyvät vanhat opettajat ja vanhat kaverit

– Nykyisin puhutaan paljon elinikäisestä oppimisesta itse kukin meistä joutuu sitä mukaa erilaisiin valmennuksiin ja palavereihin. Niitä on tarjolla niin paljon, että ne jo sellaisinaan tekee ihmiset kiireisiksi. Yhdessä sellaisessa pohdittiin, mitä tehtäisiin, jos olisi enemmän aikaa. Omasta puolestani vastasin heti, että tapaisin varmaan vanhoja kavereita. Kiitokset siis nyt ensiksi teille muutamalle aktivistille, jotka saitte tämmöisen tapaamisen syntymään, kaikista kiireistä huolimatta.

 

– Sitten sain vinkin, että jonkun pitäisi puhua kavereidenkin puolesta ja mieli tuntui olevan, että kun niin usein olin äänessä entisaikaan, voisin kenties tehdä sen nytkin, vanhasta muistista. Itse kyllä muistelen, että aivan viime metreillä se en enää ollutkaan minä, joka lausui ylioppilaiden puolesta viimeisen sanan. – No, joka tapauksessa, nyt taas sen teen, toimeksi saaneena.

 

– Ajan tutkijat selittävät, että ihminen elää nykyisyydessä ja suunnittelee tulevaa mutta ei saa mennyttä takaisin. Siinä fysiikassa, joka meille koulussa opetettiin, ajan etumerkki voidaan aina vaihtaa ja tulos pysyy muuten samana (suunta vain vaihtuu).  Kuten hyvin tiedetään, elämä ei toimi niin. Ajan kulumisen merkit taitavat näkyä meissä jokaisessa. –  Jonkun verran ajan hammasta voi vastustaa – sitähän meille mm. koululiikunnassa opetettiin. Luulen, että siinä asiassa me olimme aikoinamme aika vastaanottavainen porukka. Taisimme tosin tuottaa pettymyksiäkin, etenkin me pojat annoimme hiusten kasvaa ja tukka hulmuten painalsimme urheilupäivänä massatonnille toivottujen kilpasuoritusten asemesta. Jonkinlainen yhteisymmärrys mielestäni syntyi lukioaikoina, kun luvan perästä saatiin lintsata oppiennätysten mukaisesta telinevoimistelusta ja hipsiä kuka lenkille, kuka suunnistamaan ja kuka uimaan – kukin oman intonsa mukaan. Se oli uutta ajattelua siihen aikaan. Ainakin itse muistan tätä käytäntöä aina mieluusti altaaseen hypätessäni .

 

– Tunnettu sanonta on että suomalaiset ovat harvinaisen tietämättömiä ja osaavat ilmaista sen monella eri kielellä.  Työelämässä ja vapaa-ajassa on kuitenkin tapahtunut melkoinen muutos sen jälkeen kun täältä lähdettiin. Puhutuista ja kuunnelluista vieraista kielistä on tullut toisella tavalla arkipäivää kuin joskus 60/70-luvuilla. Eilen olin tuossa Kilpilahdessa tutkijakokouksessa, jossa meille kerrottiin, että laitoksella työskentelee 10 eri kansallisuutta. - Meillähän oli etuoikeus olla muistaakseni ensimmäinen vuosikerta, joka suoritti englanninkielen kuuntelukokeen tässä koulussa. Vanhassa kirjastoluokassa kuunneltiin yhtä särisevää kaiutinta ja yritettiin päätellä oliko jutussa kyse hiiristä vai ihmisistä. En varmaan ole ainoa, joka sen jälkeen on joutunut moneen ainakin melkein yhtä vaativaan kuuntelukokeeseen.

 

– Kielistä pääsee joustavasti koulun yhteiskunnallisiin aineisiin. ’Jotka eilisen unohtavat tuomitaan elämään se uudestaan’ – tämä taisi olla Maukan mielisitaatti. Vai oliko se tämä: "jos saa Keravalla köniinsä niin vika on joko suussa tai jaloissa".

 

– Minä luulen että samalla tavoin kuin kielten käyttöarvo, myös muiden yhteiskunta-aineiden (historian,  uskontojen yms.) on tullut hyödynnetyksi. Meistä taisi aika suuri osa tuntea vetoa hippiliikkeeseen  (jos ei kovempiinkin utopioihin) ja Hair-musikaalia sovitettiin Keravan oloihin koulun juhlissakin monta kertaa. Joka tapauksessa äänekkäimmät väittelyt muistan mm. juuri uskontohistorian tunneilta. Voi olla ettei päähän jäänyt tieto välttämättä ollut kovin täsmällistä ja oikeaa, mutta jokin vastaanottavainen lokero siitä aivoihin jäi. [Sitä tarvitaan kun törmää työmatkoillaan vaikka savuavaan suitsukkeeseen tai sintolaiseen alttariin hotellin saunaosastossa …] - Toisaalta meillä jo luokkahenki saneli, että erilaisuutta ymmärrettiin ja myöhästyminen annettiin anteeksi (Mauri ja Simo päästettiin aamuisin säännönmukaisesti kirjastoluokan katutason ikkunasta sisään ennen opettajan tuloa luokkaan).

 

– Minulle itselleni matematiikka ja luonnontieteet ovat olleet se ’sine qua non’ – niin kuin kielilinjan latinistit puolestaan sanoisivat. Sain jonkin ylimääräisen harjoituskirjan Heikki Jaalalta kahdeksannen luokan alussa ja sille tielle jäin. Toinen vastaava asia oli luonnonhistorian ja biologian luokka – muistan useammankin kerran kun minut saatiin noutaa jo alkaneelle tunnille keskeltä Merikallion lintukokoelmia.  Samalla tavoin on varmaan monen muunkin kohdalla asian laita: joku juttu jäi kouluajoista tai yleensä nuoruudesta päähän ja siihen on sitten palannut yhä uudestaan, joko työssä tai vapaa-ajalla.

 

– Meille usein toistettiin, että asioita ei opeteltu täällä koulua vaan elämää varten. Ja niin kuin eräs meitä nuorempi, paljon saavuttanut suomalainen ajattelija on sanonut: ”elämä on ihmisen parasta aikaa”. Ja jos vielä mukailee samaa ajattelijaa, voi todeta että kyllä Keravan Yhteiskoulu oli tämmöiseen opettelemiseen ihan ’mesta paikka’ - kiitos siitä sekä opeille että kaikille kanssakoulunkävijöille!.

Pertti Koukkari

Matti Huttunen ja Pertti Koukkari

Matti Huttunen (vas.) oli 70-luvun jumppamaikka ja rehtori, joka rohkaisi omatoimisuuteen niin liikunnassa kuin luonto- ja muissa harrastuksissa (oikealla Pertti Koukkari).