Olin käynyt keskikouluni 6-vuotisessa tyttökoulussa Helsingissä ollen joka vuosi luokkamme priimus. Samalla autoin äitiäni aamulehtiä jakamalla, koska säästimme omaa asuntoa varten. Niinpä, kun keskikoulun jälkeen aloitin lukion, olin jo melko väsynyt monen vuoden yötyöstä. Olin pitkällä matikalla ja ajattelin jättää lyhyen saksan opiskelun niin vähälle kuin mahdollista. Opettajani oli kuitenkin toista mieltä ja antoi minulle ehdot saksassa.  En mennyt niitä suorittamaan, vaan kävin uudelleen lukion ensimmäisen luokan.

Toisella lukion luokalla taisin masentua väsymyksestä ja siitä, kun vanhat keskikoulunaikaiset luokkakaverini valmistautuivat yo-kirjoituksiin. Pyysin äidiltäni luvan jättää lukion kesken luvaten hänelle kirjoittaa ylioppilaaksi levättyäni joitain vuosia. Niitä vuosia kertyi sitten melko runsaasti. Perustin perheen, olin kahden lapsen äiti ja kävin päivätöissä Keravalta Espoon puolella.

​

Eräs entinen työkaverini oli käynyt Keravan iltakoulun ja valmistunut ylioppilaaksi. Hän kehui onnistuneesti niin koko koulua kuin opettajakuntaakin, että aloin muistella äidilleni antamaani lupausta: olin jo 38-vuotias ja ajattelin, ettei äitinikään ehkä kovin montaa vuotta enää elä, joten paras tehdä asialle jotain. Otin yhteyttä iltakoulun rehtoriin Aimo Mäkelään. Yritin ehdottaa hänelle, jos voisin alkaa käydä koulua "etänä".  Rehtori kertoi saaneensa siitä jo huonoja kokemuksia ja kehotti minua aloittamaan lukion ihan normaalisti koulua käymällä. Koska olin vapaa-aikoinani lukenut vanhoja lukion kirjojani - varsinkin kielten kirjoja, kysyin rehtorilta, voisinko päästä suoraan toiselle lukion luokalle, varsinkin, kun olin sen ensimmäisen luokan jo nuorena kertaalleen tuplannut. Rehtori antoi minulle koeajan joululomaan saakka, jollen siihen mennessä olisi alkanut pärjätä luokkakaverieni kanssa opiskelussa, minut siirrettäisiin 1. luokalle.

Ennen joululoman alkua tuli englanninopettajani kertomaan, että olin läpäissyt testin ja saan jatkaa toisella luokalla. Ihana tunne! Tulin niin kiitolliseksi koko koulua kohtaan, että taisin aloittaa opiskella vieläkin tehokkaammin. Luokkakaverini kysyivätkin, miten jaksan viimeiselläkin tunnilla olla vielä ihan pirteä, vaikka he, paljon minua nuoremmat olivat jo ihan uuvuksissa. Kerroin heille salaisuuteni: hölkkäsin parin kilometrin matkani kouluun kirjat kainalossa ja koulun jälkeen hölkkäsin kotiin vähän pitemmän lenkin kautta, jotta sain aivoni tuuletettua.

​

Omat poikani olivat jo sen ikäisiä, että pärjäsivät hyvin ilman minun jatkuvaa läsnäoloa ja mieheni oli opetellut valmistamaan hyvää ruokaa! Syötyäni itseni kylläiseksi aloin tehdä läksyjä. Niiden teossa meni usein yli puolen yön, sillä varsinkin englannin kirjan tekstit olivat siihen aikaan todella vaikeita. Aamulla minulla oli kello soimassa jo viideltä ehtiäkseni 6:n junaan ja seitsemäksi töihin Espooseen.  Kaikki muut välimatkat kävelin, paitsi en tietenkään junamatkoja. Heh! Se oli hyvää kuntoilua, kun en muuten sitä nyt ehtinyt harrastaa.

​

Olin valinnut taas pitkän matematiikan. Meitä oli sillä kurssilla 2 naista ja 5 miestä. Siitä johtuen esimerkiksi perjantain historian tunti oli järjestetty vain meille pitkän matikan lukijoille. Vaikka olin aluksi rehtorille epäillyt, etten mitenkään ehtisi joka illaksi kouluun, kävi siinä niin, ette olin erään Juhanin kanssa, joka asui koulun naapurissa, usein ainoita oppilaita sillä perjantain viimeisellä tunnilla. Mahtoi historianopettajaamme Kaukoa tilanne  harmittaa. – Loppujen lopuksi siinä kävi niin, että perjantai-illan kaikki tunnit lopetettiin ja iltakoulua käytiin vain neljänä päivänä viikossa.

​

Kirjoitin keväällä 1983 ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. (Kirjoitin myös sen vanhan 'kompastuskiveni' saksan). Työpaikallani huomioitiin uurastukseni: sain ylennyksen ja palkankorotuksen! Äitini totesi lakkiaisjuhlissani: "Pidit sinä sen lupauksesi sittenkin, vaikka aikaa  siihen menikin."  Melkein kaikki minun keskikoulun luokkatoverini osallistuivat myös juhlaan. Olin onnellinen!  

​

Ulla Saarnio