Kokko-kerho 1968 Tuusulanjoen varressa

Pekka Nurmisen keväällä, ehkä vuonna1967, nappaama kuva, jossa koko joukko Kokko-kerholaisia istuskelee Tuusulanjoen varressa rinteessä. Ylävissä vasemmalta: Matti Kononoff, Erkki Kuusela, Esko Salo, Juha Vuorinen, Aki Koskinen, Reijo Pokkinen, Ilpo Penttinen, Esko Jaakkola, Asko ”Ako” Oksanen ja Ture ”Tyrtsi” Lund. Ja alarivissä vasemmalta Taisto Niemistö, Erkki Länsisyrjä ja Timo Paalanen (määritetty lakista). 

Kokko-kerho

Keravan Yhteiskoulussa toimi vuosikymmenien ajan rehtori Einari Merikallion vuonna 1946 perustama luonnonhistoriallinen kerho Kokko. Keskeisimpänä kohteena oli Einari Merikallion oma ala – ornitologia. Kerho suoritti laajaa lintumaailmaan kohdistuvaa tutkimustoimintaa.

Tämän Kokko-kerhosta kertovan sivun materiaalin ja muistot on ansiokkaasti koonnut innokas kokkokerholainen 1960-luvulta – Samuli Haapasalo.

Kokko-kerhon konkareita 1950-luvun lopulta yli 1970-luvun puolivälin kokoontui 16.11.2021 pohtimaan Kokko-kerhon merkityksiä luontoharrastukselle, lintutieteelle ja omaan elämäänsä. Tästä kokoontumisesta on saatu materiaalia tälle sivulle.

 

Paikalla olivat Esko Jaakkola, Reijo Pokkinen, Pertti Koukkari, Seppo Niiranen (Järvenpään koulun kerhosta), Arto Aaltonen, Manu Herna, etänä Teams-yhteydellä Juhani Haapasalo ja Oiva Kuisma (osan aikaa); sekä Samuli Haapasalo (muistiin merkitsijä). Lisäksi Juha Karvosta haastateltiin puhelimitse 18.11. Pekka Nurminen, Pertti Koukkari ja Oiva Kuisma toimittivat myös kirjallisesti muistojaan ja ajatuksiaan Kokko-kerhosta ja sen vaikutuksesta.

Kriittisyys tärkeä oppi

 

Aivan alussa Kokko-kerhon kokoontumisessa pohdiskeltiin, kuinka tärkeää kriittisyys oli lintuharrastuksessa, kun se on myös eräänlainen keräilyharrastus. Lintuhavaintojen tuli olla oikeita ja varmoja. Kritiikki on viisauden alku. Silloin havainnoilla oli oleellinen lintutieteellinen merkitys. Tieteellisillä havainnoilla, arvioinneilla, fenologisilla tutkimuksilla, lintujen runsauden ja levinneisyyden arvioinnilla ja lintujen muuton tutkimuksessa lintuharrastajien työ on myös tieteen ja tutkimuksen kannalta tärkeää. 

 

Tärkeätä on hyvä itsekritiikki, kaikessa ei pidä luottaa havaitsemiseen, johon oma mieli pääsee vaikuttamaan, varsinkin jälkikäteen. Aivan sama täytyy pitää mielessä teksteissäkin, niitäkin voi lukea miten haluaa, jos itsekritiikki puuttuisi. Klassikoiksi muodostuneilla lintukirjoilla oli oppimisessa tärkeä merkitys.

 

Suomen lintutieteessä onkin kriittisesti havainnoituna pitkät huolellisesti määritetyt havainto- ja laskentasarjat, joilla on merkitystä paitsi lintutieteessä, myös oleellinen merkitys luonnonsuojelussa aina ilmastonmuutosta myöten, koska havainnot antavat suuren määrän tietoa esim. eri asioiden vaikutuksista luonnossa. Tiedon avulla voidaan myös tehdä niitä toimenpiteitä, jotka ovat nyt välttämättömiä. 

 

Oiva Kuisma lupasi kirjoittaa omakohtaisia ajatuksia lintuharrastuksestaan yliopiston filosofian tutkimukseen.

 

Ja vaikka kriittisyys ja havaintojen oikeellisuus ja täsmällisyys on äärimäisen keskeinen asia lintutieteessä, ei kuitenkaan ylikriittisyys. Kun näin keväällä muuttavan merikotkan, olin kaksi päivä hiljaa ennen kuin uskalsin mennä kertomaan, kysymyksiä ja ihmettelyjä tuli. Kuitenkin havainto oli hyvin selvä ja looginen myöhemmin kertyneiden havaintojen kanssa Suomen ylittävästä merikotkien Kuolan kannan muutosta, yksi meistä pohti. 

 

Vuonna 1963 Porkkalan niemessä näimme lapintiaisen, luontoliiton kaveri tuli käymään kerhoon, ja kun havainto esitettiin ”Joo, joo pojat.” Mutta hyvin selvää ja varmistettua havaintoa seurasi lapintiaisen vaellussyksy.  Dosentti Olavi Hildén kokosi vaelluksesta tehdyt tiedot ja julkaisi niistä tutkimusartikkelin. 

 

Luottamuskin on ansaittava ahkeralla ja kriittisellä havainnoinnilla. Myöhemmin on suureten harvinaisuuksien osaa tullut mukaan mm. rariteettikomitea.

 

Minkälaisia valmiuksia Kokko-kerho antoi kriittiseen lajien määrittämiseen?

 

Vanhemman harrastajan mukana kun pääsi kulkemaan, löysi myös itsekritiikin ja tuntemisen, 

Kokemus opetti pikkuhiljaa laji lajilta. Kirjallisuutta hankittiin, lintulevyjä kuunneltiin. Kun tehtiin aikanaan luokkaretki kannakselle, jouduttiin miettimän oliko sininärhi oikein määritetty, totesi yksi meistä.

 

’Ruuhkavuosina’ retkitaukoa pitänyt ornitologi totesi, että olen koko elämän läpi miettinyt, kun arvelee nähneensä jotakin ”spesiaalia”, se on heti kelattava hyvin huolella. Esimerkiksi kun Itä-Suomessa vuosituhannen vaihteessa patikkareissulla kuulin erikoisen nousevan ja laskevan kujerruksen ja idänkäestä oli juuri tuona kesänä ilmoitettu havaintoja (myöhemmin epävarmoiksi todettuja). Ehdin jo mielessäni miettiä sitä mahdollisuutta, mutta muutaman sata askelta käveltyäni muistin lokerot avautuivat: tämähän on se naaraskäen harvoin kuultu kujertava säe, kouluaikaiset äänihavainnot Kokko-kerhon Sipoon metsäretkiltä tulivat mieleen. Yhtä kaikki, tunnistusprosessin palkitsevuus onkin siinä että onnistuu löytämään sen oikean ratkaisun. Kun koulun jälkeen oli muilta kiireiltä passiivinen retkeilykausi, näitä tilanteita oli monia, piti selvittää hyvin kriittisesti, usein ’sitkeys sai palkintonsa’ riittävän huolellisen tarkkailun tuloksena.

 

Kriittisyyteen on opittu nuoresta pitäen, todettiin. 

 

 

Harrastuksen alku

 

Usein mukaan harrastukseen innosti joku kaveri. Isoveli Juhani Haapasalo vaikutti Samulin lintuharrastusinnostukseen. Arto houkutteli Manun mukaan touhuun, Artsi aloitti Kokko-kerhon 8 x 30 Minoltan kiikareilla. Manu sai hankittua pian vähän tehokkaammat omat. Yhdessä kierrettiin ristiin rastiin, kesät talvet. Vanhan lahdentien varresta otettiin sulkanäytteitä kuolleista linnuista ja opittiin niistä määrittämään auton alle kuolleet linnut.

 

Mukavat maastot houkuttelivat Artsia ja Manua vankilan ympäristössä, oli 300 ha viljelysmaita, puutarhaa, Keravanjoen varsia ja metsää. Vangit hoitivat maita. Saimme tälle osin suljetulle alueelle liikkumisluvan. Oli etuoikeus päästä retkeilemään vankilan mailla, hyvillä retkeilyalueilla.

 

Artsi ja Manu tekivät myös lujasti linnunpönttöjä, lähinnä pikkupönttöjä, vuodesta 1978 alkaen Artsi teki isoja elikkä pääasiassa pöllönpönttöjä Sepin kanssa, joka rengasti Artsin avustuksella. 

 

Muutkin liikkuivat vankilan pelloilla vanhan Lahdentien varressa. Vankilan ladon vaiheilla nähtiin aina kevään mustavarikset. Myöhäisinä keväinä uuttu- ja sepelkyyhkyt pärjäsivät hankipelloilla levitystä odottavien lantakasojen turvissa.

 

 

Tuusulanjärvi oli tärkeä retkikohde

 

Tuusulanjärvi oli Kokko-kerholaisille erityisen tärkeä retkikohde, jota tapaamisessa mietiskeltiin paljon. 

 

Keskeisin havaintopaikka oli Tuusulanjärven länsipuolella, Halosenniemeä vastapäätä olevat Sorjalan pellot ja rannan luhtaniitty. Myöhemmin paikkaa on kutsuttu Rantamon nimellä. 

 

Järven etelä- ja pohjoispään ruovikot ja luhdat olivat myös keskeisiä samoin Tuusulan kirkkoranta, sekä Vanhankylän ja Tuomaalan rannat. 

 

Varsinkin 1960-luvulla käytiin keväällä ”staijaamassa” varhaiskevään muuttoa myös Tuusulanjoen laaksossa. Muutto ohjautui joen murtumalinjaa myöten. Yksi hurja peippomuutto tulee sieltä mieleen.

 

Eskolla oli mukana vanhat havikset, mustakantiset vihkot. Vuosilta 1962 ja 1963 hän toimitti havaintoja Ornis Fennicaan. Haviksissa oli mm. harmaahaikara, keräkurmitsa ja haarahaukka. Harmaahaikara teki silloin vasta tuloaan Suomeen, keräkurmitsaa äärimmäisen harvoin näkee pesimäalueen ulkopuolella ja haarahaukka on edelleen pysynyt vähälukuisena ”rarina”. Säännöllinen havainnointi lisäsi lintutietoa.

 

Sorjalan rantalaitumen hevonen pelästytti lintutieteilijöitä, mutta pelästyipä kaksi hevosta lintumiehiäkin niin, että juoksivat pakoon aidasta läpi. Luhta oli arvokas havaintopaikka, siellä pitivät keväällä suokukot soidintaan matkalla pohjoiseen. Syksyllä sai laskea useitakin jänkäkurppia märältä luhdalta. Ja niin paljon muuta.

 

Moni meistä kävi polkupyörällä aamuvarhaisella arkipäivinäkin ennen koulun alkua Sorjalassa, joka siis nykyisin tunnetaan Rantamona. Matka Keravalta edestakaisin on noin 25 kilometriä. Joinain päivinä saatettiin tehdä kaksi, joskus jopa kolme retkeä, kun myöhemmin kesän jo tullessa havainnoitiin yölaulajiakin ja kuunneltiin rantakanoja. 

 

Intoa ja energiaa piisasi, kunto oli kova. Kellään ei ollut autoa. Meidän kouluvuosina ja silloin harrastuksensa pohjan saaneiden keskuudessa bongaus ei ollut tärkeää. Joskus tietysti poljettiin jonkun mielenkiintoisen havainnon perässä. Toki uudet mielenkiintoiset havainnot olivat aina hauskoja. Tärkeää oli harrastus, sen tuoma tieto, havainnot, laskennat ja muu lintutiedettä hyödyttävän havaintoaineiston kartuttaminen, tunnelmat ja kokemukset. Se oli keskeistä tuon ajan ornitologialle.

 

Rekku mainitsee, että näkyihän siinä joskus ahkeran linturetkeilyn vaikutus välitodistukseen. Mutta saimme hyvin vanhan pohjan Kokko-kerhosta, koulumme KYK:n erinomaisen hyvästä biologian opetuksesta, varmasti tuosta kriittisen havainnoinnin oppimisesta ja esimerkiksi tähän liittyvästä kirjoittamisesta paljon elämämme varrelle. 

 

 

Harrastuksen merkityksestä

 

Tämä kaikki tärkeäksi opiksi ja rakennukseksi eri ammateissamme, joista monet liittyvät biologiaan tai lintutieteeseen tai ympäristöosaamiseen. Mutta saimme lähes kaikkeen, mitä myöhemmin teimme, hyvät eväät osaltaan lintutieteestämme ja samalla elinikäisen hienon harrastuksen, jonka tuottamalla tiedolla on myös tärkeä merkitys lintutieteellisen tutkimuksen ja suojelutiedon tallentamisessa. Kaikilla meillä harrastus on ollut elinikäinen ja jatkuu. 

 

Lintuharrastuksella onkin Suomessa saavutettu kansainvälisesti merkityksellisen pitkiä havaintosarjoja, jotka tuottavat analyysejä mm. vaikeisiin kysymyksiin lajikadosta, ilmastonmuutoksesta ja ekologisista kysymyksistä. Se on tärkeää. Se on hyvin tärkeää myös tulevaisuudessa. Laskentametodeistaan ja koko maan kattavista laskennoista koulumme vanha rehtori professori Einari Merikallio (rehtorina vuosina 1925 – 1955) tuli maailmankuuluksi. Ja kuinka monet ovatkaan hienot tunnelmat linturetkiltä metsiltä, niityiltä ja rannoilta.

 

 

Ensimmäiset havainnot

 

Monet ensimmäiset havainnot ovat olleet mieleenpainuvia. Pera yhytti kerran nuoren kotkan Tuusulassa Anttilan kaatopaikalla lintuharrastuksen alkuaikoina. Nuoren kotkan tunnusmerkit siivissä ja pyrstössä olevat valkeat alueet antoivat varman määrityksen. Havainto läpäisi itsekriittisen tarkastelun.

 

Kerron Karigasniemen lintuasemalta, kun näin  vuona 1966 ensimmäisen lapintiaiseni, Samuli innostuu. Kurkistin lapintiaisen pönttöpesään Sulajoen pyhän lähteen rinteessä. Vieläkin näen jo melkein lentokykyiset poikaset mielessäni – no eihän siitä ole kuin runsas puoli vuosisataa. Ja muistan niiden lämpimän tuoksun, joka kohosi raotetusta pöntöstä. Tuoksu pysyi mielessä kun aikanaan olen tehnyt runsaasti tiaispönttöjä. Muistan myös kun Valkealan ja Mäntyharjun rajoilla Repoveden erämaassa näin kerran talvella lapintiaisen kauniilla Matalajärven harjulla. Se myös katsottiin hyvin tarkasti, ettei olisi hieman ruskeaan vivahtava hömötiainen. Mukavia muistoja nämä kaksi lapintiaishavaintoa, ensimmäinen ja eteläinen. Muutama vuosi siten 2017 ilmestyi Samulin Tii tii tiainen, tiaisista ja niiden metsästä kertova kirja. Tiaisista oli tullut hänelle yksi suosikkilajiryhmistä. 

 

 

Retkikohteet laajenivat mm. Sipooseen

 

Tuusulanjärvi oli siis tärkein retkikohteemme, järven kevätmuutto, syysmuutto, yölaulajat jne. Keskeisin havaintopaikka oli Halosenniemeä vastapäätä oleva Sorjala, siis nykyinen Rantamo. Mutta retket laajenivat Sipoon metsiin ja puronotkoihin. Ja jo 1963 lähdettiin tavoittelemaan havaintoja arktikasta.

 

Jo varhain keväällä helmikuun lopulta alkaen polkupyörät suuntasivat Hindsbyn, nykyisen Sipoonkorven kansallispuiston yöhön. Kuulimme tarinan kuinka pöllöretkelle lähdettiin fillaroimaan viiden asteen pakkasessa ja ihmeteltiin, kun pitkällä pyörälenkillä meinaa tulla vilu aamuyön hiljaisina hetkinä – no, kotona havaittiin elohopean laskeneen miinus 25 asteeseen. 

 

 

Kolmansien luokkien lintukilpailu

 

 

Kokkokerholla ja oli kolmansien luokkien lintukilpailu, eli lintujen  tunnistuskilpailu. Se oli tapana pitää Tuusulajärven maisemissa. Kiertopalkintona oli Einari Merikallion lahjoittama mustavalkoinen valokuvataulu ”Kihu”, joko tunturi- tai merikihu, muisteltiin. Meidänkin monen seinällä tuo kuva on komeilut. Keskustelussa todettiin, että se on dokumenttina arvokas, sen takana oli pitkä lista kilpailun voittajia, kymmeniä nimiä, ensimmäiset ehkä 1940-luvulta. Jos joku tietää tuosta kuvasta, kertokaa vanhoille Kokko-kerholaisille, se on arvokas dokumentti kerhon ja koulun historiasta, joka olisi tärkeä varmistaa huolella talteen.

 

 

Talvilintulaskennat

 

Klassinen oli tuolloin Esko Jaakkolan vetämä Ali-Keravan talvilintulaskenta. Laskenta lähti keskustasta, kierteli Koukkusuon maastot ja sieltä metsiä ja peltoja myöten pohjoiseen vankilan pelloille. Myös Veikko Sariola ja Jussi Niemistö ovat vetäneet sen reitin laskentoja. Toinen reitti kierteli myöhemmin Tuusulanjärven ympäristössä. Monella on ollut eri puolilla omia laskentareittejään. 

 

Luonto-Liiton talvipäivillä Hyvinkäällä vuonna 1963 Kokkokerholaiset pitivät esityksen talvilintulaskennasta ja saivat siitä kunniakirjan. Joku murisi, että meilläkin olisi ollut aiheesta paljon tietoa. Kokko-kerho oli kuitenkin aktiivinen. 

 

 

Kohti arktikan tutkimista

 

Harrastuspiirin kasvaminen laajemmalta toi myös kaipuun merelle.

 

Kun kouluhallitus antoi pikkuisen määrärahaa retkitoimintaan, Kokko-kerhoon saatiin hankittua kiikarit ja myöhemmin kaukoputkikin, jopa yksi kauko-objektiivi tarkennuskahvoineen lintukuvaukseen. Pari kertaa Sipoon saaristoon Gumbostrandiin tehtiin ensimmäinen retki vuonna 1962 Esko ja Reijo muistelivat. Se oli ensimmäinen arktika-retki, vaikka ei kovin ulos merelle päästy. 1964 päästiin Söderskärille ja siinä välissä alkoi Porkkalan retkien vahva perinne vuonna 1963.

 

Porkkalassa piti nykyisiin verrattuna huonolla optiikalla yrittää saada tuntomerkkejä kilometrien päähän. Vasta 70-luvun lopulla tulivat vasta ensimmäiset vaikeasti käsiteltävät kaukoputket jotka puolessa vuosisadassa ovat lujasti parantuneet niin suurennukseltaan, valovoimaltaan ja terävyydeltään. ”Pattikova” oli ensimmäisiä.

 

Esko muisteli, että kun ensi kertaa vuonna 1963 mentiin Porkkalaan, ei edes tiedetty tarkkaan miten ja mihin pitäisi pyrkiä. Porkkalan kärki kuitenkin tavoitettiin erilaisten seikkailujen jälkeen. Vastaan tullut tunnettu ornitologi Kauri Mikkola neuvoi nuoremmilleen oikean reitin. 

 

Joskus runsas lumi näännytti matkalle hankeen ja käännytti takaisin ne, joilla oli teltta ja eväät. Esko, joka oli tavoittanut jäitä myöten Porkkalan kärkeen, värjötteli kärjessä heitä odottaen, lopuksi yön ääniä kylmissään kuunnellen. Eipä ollut kännyköitä, goretexiä tai untuvapusseja tuohon aikaan muutenkaan. Kylmä ja vilu ovat erityisesti vanhemman polven lintumiehille tuttuja.

 

Suomenlahden arktikan muutto tunnetaan nyt hyvin monen kymmenen vuoden tutkimusten eli erityisesti lintuharrastajien työn tuloksena. Tuo aika oli sen ”löytämisen” aikaa, kuinka suuresta, monipuolisesta ja kiehtovasta lintujen muutosta Suomenlahdella olikaan kysymys! Taas syntyi paljon lintutieteellistä havaintomateriaalia. 

 

Moni ajoi Porkkalaan polkupyörällä Keravalta tai sitten ensin junalla Kirkkonummen Tolsaan ja sieltä edelleen pyörän selkään. Myös hieno kuraattorimme Eero Avikainenkin polki Porkkalaan polkupyörällä. Hänestä, hänen sitoutumisestaan, opetuksestaan ja kannustamisestaan kokoontujille tuli keskustelussa esiin monia hyviä, kiitollisia muistoja. Semmoinen tieto tuli ilmi, että kun Keravalla satoi lunta, huolestuneet vanhemmat miettivät, mitenkä pojat Porkkalassa pärjäävät. Eero-kuraattori ajoi sinne polkupyörällä ja hyvinhän pojat pärjäsivät ihmetellen huolta – eikä lumisade ollut osunut rannikolle.

Eero Avikainen ja Pertti Koukkari & ukulit

Eero Avikainen, Petti Koukkari, taustalla Merikalion lintukokoelma KYK:n tiloissa. Kuva: Jukka Salonen

Kun 1960-luvulla olimme Porkkalassa kevätretkellämme, siellä ei vielä paljon muuta porukkaa ollut, joitakin ornitologeja Helsingistä ja Tampereen seudulta. Kokko-kerhon jokakeväistä arktika -retkistä tuli vahva traditio. Koulu antoi kunnon loman tuohon harrastukseen. Reijo kertoi havainnoineensa yhtäjaksoisesti 16 keväänä Porkkalassa. Myöhemmin rantakallioille ilmestyi parhaina kevätmuuttopäivinä jopa satoja kaukoputkia. Ja saihan tuttu Järvenpäänkin kerho lopulta lomapäiviä Porkkalan havainnointiin.

 

Vuonna 1973 oli kahdeksan aktiivia samalta luokalta yhtä aikaa Porkkalassa, heistä kolme on tässäkin palaverissa.

 

Noiden retkien aikaan vähälukuinen valkoposkihanhi, sepelhanhi, allit, mustalinnut ja monet arktiset kahlaajat tulivat tutuiksi. Nähtiinpä ensimmäiset merimetsotkin.

 

Ensimmäiset ehtivät myös jo Porkkalan edustan Rönnskärin lintuasemalle useammiksi viikoiksi. Lintuasemasta tuli vanhojen Kokkokerholaisten retkikohde myös vuosikymmeniä myöhemmin. Sieltä Samulilla oli mielessä valtavan hieno punakuirimuutto vuodelta 1971. 

 

Joku muisteli Porvoon Ruskiksen reissuja, veneen alla oli nukuttu. Ruskikselle pääsi fillarin lisäksi junalla Keravalta Porvooseen. Porin Yyterinkin kahlaajarannat tulivat tutuiksi.

 

 

Kurkistus Repoveden erämaahan ja kaakkuriin

 

Koulusta ja Kokko-kerhosta ja minulla myös veljeltäni ja kesistä Valkealan Hillosensalmella Repoveden erämaan laidassa noussut lintuharrastus antoi tilaisuuden kirjoittaa Suomen luontoon vuonna 1989 kirjoituksen kuvineen: ”Repoveden erämaa, alkulinnun kansallispuistoksi”. Se johti Kansallispuistokomitean aiemmin esittämän, suurien hakkuiden nyt uhkaaman suojeluhankeen heräämiseen ja etenemiseen toteutukseen.  

 

Olin tutkinut Repoveden noita erämaan alkulintuja eli kaakkureita joka kesä vuodesta 1983 alkaen, pian 40 vuotta ja tutkin edelleen. Veljieni kanssa tunsimme erämaan kaakkurit jo poikavuosien kesiltä 60-luvulta erämaan laidalta. Ja nyt koolla olevista mm. Juhani ja Manu ovat kulkeneet mukana viime vuosina ahkerasti takseeraamassa lampia. 

 

Lintuharrastajien tiedoilla, havainnoilla ja luonnon tuntemuksella on ollut iso vaikutus monen eri suojeluhankkeen etenemiseen ja toteutumiseen.

 

 

Kauempana

 

Mietimme tapaamisessamme myös monia kaukoretkiä, joita yhdessä teimme. Esko, Samppa ja Pera ajoivat kesällä 1967 polkupyörillä Karigasniemeltä Lakselviin, suuntaansa lähes 100 km, hiekkatietä, jossa vielä pysähtymisrajoituksia, ja saman tien vielä  jatkettiin Lapin läpi kohti Rovaniemeä. Pera on kirjoittanut siitä liitteessä erikseen. 

 

Pekka, Kuuselan Erkki ja Samuli panivat fillarit junaan, ajoivat Ylivieskasta Kalajoen suiston kahlaajarannoille kahdeksi viikoksi, mutta hehän olivat jo 16 ja 14-vuotiaita. Punaisia sirrejä lukuun ottamatta näimme kaikki vakituisesti Suomessa nähtävät kahlaajat. Pitkä retki oli hyvä harjoitus kahlaajien määrittämiseen. Pekan kanssa teimme vuonna 1971 kesäkuussa legendaarisen Varanginvuonon ja –niemimaan yli kolmeviikkoisen reissun, Nuorgamista eteenpäin pyörillä. Sittemmin siellä on kuljettu hyvin paljon.

 

 

Lapinkirvinen ja ura ympäristöministeriön kansainvälisissä tehtävissä

 

Eskolta kysyttiin, miten hänen opiskelunsa bilsaan sai alkunsa. Luontoliiton leiri Kuusamossa vuonna 1963, jossa tutustui moneen tulevaan biologiin, oli yksi innostaja. Esko toimi Luonto-Liiton sihteerinäkin vuonna 1967.

 

Meitä kiinnosti myös Esko lintutieteen gradu Karigasniemen lintuasemalta 1960-luvun lopulta. Esko totesi vuoden 1968 olleen poikkeuksellinen lapinkirvisen pesimävuosi. Pieneltä alueelta lintuaseman läheisiltä soilta hän löytyi peräti 30 pesää. Myöhäinen kevät lienee pysäyttänyt normaalia oleellisesti enemmän pesijöitä tutkimusalueelle. Aluksi lintuasemalle saavuttaessa kahlattiin 40 cm syvyisessä hangessa.

 

Kyselimme myös lapinkirvisen ja niittykirvisen kilpailutilanteesta Lapin soilla. Tutkimus selvitti myös sen, miksi molemmat läheiset lajit pesivät menestyksellisesti samoilla soilla. Habitaatti, elinympäristö eroaa. Parasta luokkaa oleva suotyyppi on saraikkoja, joilla käytävinä kiemurtelevia turvejänteitä. Tällaisesta paikasta lapinkirvinen saa ravinnokseen vaaksiaisia ja muita kaksisiipisiä, hyönteisiä paljon enemmän kuin jos pesäpaikalla kasvaisi pelkkää vaivaiskoivua. Lapinkirviset hyödynsivät saraikkoja, poikaset kasvoivat nopeammin, pesä oli suurempi, tämä oli lapinkirvisen valtakuntaa vähän parempi kuin niittykirvisen pesimäbiotooppi. Läheiset lajit eivät kilpaile ruoasta, koska niittykirvinen ei ole niin vaatelias kuin lapinkirvinen, joka viihtyy vain parhailla aapasoilla. Niiden välille ei synny reviirikiistoja. Punertava rinta on vahva lapinkirvisen hyvä tuntomerkki, lajit eivät sekoitu.

 

Eskon työpäivät ovatkin täyttyneet mm. Suomen ympäristöministeriön kansainvälisissä tehtävissä ympäri maailmaa.

 

Kasveja ja perhosia

 

Kasvejakin harrastettiin Kokko-kerhossa. Samoin moni harrasti perhosia. Mm. maailmankuulu filosofi Jaakko Hintikka ja hänen veljensä olivat myös kasvi- ja hyönteistieteilijöitä. Pertti Liljalla oli mittava ja ansiokas kasvikokoelma. 

 

Luontoliitto edisti erilaisilla harrastusmerkeillä esimerkiksi perhosten ja kasvien tuntemusta. Liiton Molekyyli -lehti, myöhemmin Nuorten luonto, antoi paljon positiivisia impulsseja moneen luontoharrastukseen alueeseen. 

 

Koulun lähellä oli aikanaan kauppapuutarha. Sen pihalla kasvoi mm. suuri määrä eri sireenilajeja, jotka kukkivat pitkän jakson toinen toisensa jälkeen. Kiitäjiä oli lujasti. Pihan laidan sireeneistä moni pyydysti ja tutki perhosia, mm. Esko, Reijo, Timo Paalanen, Tuure Lund, Heimo Saario jne. Koulu oli hankkinut myös elohopealampun perhostutkimuksiin. 

 

Meistäkin keskustelijoista joillakin oli harrastusta tällä alueella, mutta monet toivoivat, että tuntisivat paremmin niin kasveja kuin perhosiakin ja muita hyönteisiä.

 

 

Ympäristövuosi 1970

 

Kokko-kerhon aktiiviaikaan 1960- ja 70-luvuilla osui myös luonnonsuojeluajatusten voimakas herääminen. Jo Einari Merikallio oli jättänyt linjalaskentojensa perintönä ymmärryksen monien lajien kasvavasta suojelutarpeesta. Suomesta sotien jälkeen miltei kadonnut laulujoutsen oli näkyvin esimerkki suhtautumisen muutoksesta - oli hienoa kertoa kerhon kuraattori Eero Avikaiselle Tuusulanjärvellä nähdystä lähes kolmenkymmenen joutsenen kevätmuuttoparvesta 60-luvun puolivälissä - aikana jolloin ne vasta alkoivat palata Etelä- ja Keski-Suomen luontoon. 

 

Vuosi 1970 oli ensimmäinen YK:n julistama kansainvälinen luonnonsuojeluvuosi.  Luonto-Liiton kerhot osallistuivat aktiivisesti vuoden teemoihin. Kokko-kerho osaltaan piti aihetta esillä Keravan Yhteiskoululla. Teemaan liittyvien aineistojen tekoon osallistui luokkatovereista jokunen tyttökin, vaikka tytöt silloin vielä eivät maastoretkistä innostuneet. Ympäristötietoisuus ja luonnonsuojelu kulkivat vahvasti rinnan tutkimuksen ja harrastuksen kanssa kuten tässäkin keskustelussa monin kohdin nähdään. 

 

 

Lintujen äänet

 

Juhani otti esiin lintujen äänet ja niiden tutkimuksen. Hän totesi, että sillä alueella olisi paljon uutta tutkittavaa. Äänet ovat hyvin monissa suhteessa mielenkiintoisia ja toisivat uutta tietoa luonnosta. Ehkäpä alue voisi innostaa nuoria, jotka voisivat käyttää erilaisia uusia äänitys- ja mittaustekniikoita tutkimuksessa. Lauluäänistä on olemassa paljon äänitteitä, mutta lintujen niin  moninaisista muista äänistä olisi mielenkiintoista saada uutta materiaaleja. Osaa äänistä ihmiskorva ei kuule, mutta informaatio niistäkin voi avata lintujen käyttäytymiseen liittyviä näkökulmia.

 

Einari Merikallio oli muuten värisokea. Hänelle äänten tuntemus esim. linjalaskennoissa oli siksi äärimmäisen tärkeä tutkimuksissaan. Einari Merikalliosta heitettiin keskusteluun, pitäisikö Suomeen perustaa Einari Merikallio –seura, ei mikään ukkokerho, vaan esim. lintutieteellisen tutkimuksen tulevaisuusyhdistys

Lintupuisto-kyltti Keravan kartanolla

Merikallion lintupuisto Keravan kartanolla. Kuva: Oiva Kuisma

Nuorten harrastukseen ideoita

 

Emme sortuneet siihen, että olisimme olleet sitä mieltä, että ennen oli kaikki hyvin ja nyt huonommin. Samalla mietimme, mistä voisi saada uusia impulsseja nuorille aktiiviseen ja myös tutkimukselliseen luontoharrastukseen. Kaikki uusi tekniikka mahdollisuuksineen voisi avata mitä mielenkiintoisimpia mahdollisuuksia, esim. juuri lintujen äänien osalta. Joku kilpailullisuus voisi myös lisätä intoa. Tiiraa, siinä julkaistavia havaintoja kyllä seurataan tarkoin ja siihen ilmoitetaan aktiivisesti havaintoja.

 

Tällä saralla on paljon tutkittavaa myös korkeakouluissa ja soveltavaa tutkimusta tarjolla. Ja kaiken ilmastonmuutokseen, lajikatoon, luonnon monimuotoisuuteen liittyvissä kysymyksissä on rajattomasti työtä – toivottavasti myös rahoitusta. Tässä aukeaa paljon elämää rikastuttavaa tekemistä. Muutos on tapahtumassa, talvet leutoja, sateen ja toisaalta kuivuus sekä myrskyt lisääntyvät, muutokset, ilmaston lämpeneminen, heijastuvat lajistossa, tulee myös etelänlajeja, pohjoiset ovat suurimmassa vaarassa. Iso kysymys on miten seurata muutoksen indikaattoreita lintujenkin avulla, ilmasto kiinnostaa, pakostakin.

 

Sepi on tehnyt työuransa Luomuksessa rengastuksen parissa ja on lisäksi ollut koko ajan hyvin ahkera rengastaja. Rengastuksesta syntyy suuri määrä mm. tärkeää suojelutietoa.

 

Luontovalokuvaus on tuonut myös paljon uusia harrastajia luontoharrastuksen piiriin. Se on synnyttänyt paljon suojelun kannalta merkityksellistä materiaalia ja suuren määrän luontokirjoja. 

 

Myös naisten osuus on kasvanut esimerkiksi niin luontovalokuvaajissa kuin ornitologian harrastuksessa. Runsas puolensataa vuotta sitten ala oli kovin miehinen, meitäkään ei ole yhtään naista tässä joukossa keskustelemassa, koska naislintuharrastajat olivat 1960-luvulla harmiksi tuiki harvinaisia. 

 

Keravan yhteiskoulussa oli niin vahva lintutieteen ja biologian harrastus ja lisäksi erittäin vahva telinevoimistelun ja muun urheilun traditio, että yksi tunnettu keravalainen, vanha kauppalanlääkäri A A Kallio oli kutsunut kouluamme ”ornitologiseksi voimisteluopistoksi”, sehän voisi olla terveydenhoidonkin saralla hyvä tavoite! 

 

 

OIVA KUISMA: Kokko-kerhosta

 

Toiminta oppikoulu- ja lukioikäisenä Keravan yhteiskoulun Kokko-kerhossa 1970-luvun alkupuolella oli nuorelle ihmiselle suurten älyllisten ja esteettisten elämysten aikaa. Nuoruus toi toki omat lisänsä kokemukseen kuin kokemukseen, mutta monet kokemukset ja havainnot ovat jättäneet pysyvät jälkensä myöhempien vuosieni opiskeluun ja tutkimustoimintaan filosofian ja estetiikan parissa Helsingin yliopistossa. Otan tässä esille pari esimerkkiä, jotka jotenkin resonoivat lintutieteellisten ja filosofisten kysymysten välillä.

 

Mieleeni on jäänyt, kun jollain linturetkellä 70-luvun alkupuolella joku lintuharrastajakaverini kertoi, että erään lintukirjan mukaan harmaalokilla on ”tuima ilme”. Tämä väite herätti huvitusta sekä kertojassa että kuulijassa. Väitteessä, että harmaalokilla on ”tuima ilme”, tuntuu olevan jotain vikaa, mutta sen ymmärtäminen, missä vika tai ongelma piilee, vaatii asian tarkempaa pohdintaa. Ongelma piilee siinä, että vaikka lieneekin hyväksyttävää sanoa, että lintuyksilöillä on ilmeitä, niin ei siltikään ole ongelmatonta väittää, että lintulajeilla olisi lajisidonnaisia ilmeitä. Tämäntapaisten kysymysten pohdintaan voi päätyä lintuja harrastava filosofian tutkija. Ja tästä on vain lyhyt matka kysymykseen, voiko vaikkapa musiikilla olla tunnetermeillä kuvattavia ominaisuuksia. Voiko esimerkiksi jokin sävellys olla iloinen, surullinen tai pitkäveteinen? 

 

70-luvun Kokko-kerholaisten lintuharrastus ei ollut pelkkää linturetkeilyä eikä linnuista keskustelua, sillä harrastukseen lomittui luontevasti myös muita kysymysaiheita. Eräs sellainen oli rock-musiikin harrastus. Rock-musiikkiharrastuksen innostamina jotkut meistä kävivät seuraamaan kotimaisten lehtien ohella brittiläisiä musiikkilehtiä (Melody Maker, New Musical Express), mikä puolestaan innosti kysymään, miten musiikkia koskevia arvostelmia voi perustella. Lukioaikaisissa keskusteluissa sen ja sen artistin tai bändin paremmuudesta tai huonommuudesta – varsinkin Olli K:n kanssa – päästiin siihen tulokseen, että monissa arvostuksissa ollaan yhtä mieltä muttei kaikissa. Onneksi ei tarvitsekaan. Järkevä keskustelu on tärkeämpää.   

  

 Lintuharrastajat ovat tottuneet käyttämään modaalisia määreitä ’mahdollinen’, ’todennäköinen’ ja ’varma’ lintuhavainnoista puhuessaan. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmettelemistä, mutta jos aletaan puhua vaikkapa mahdollisesta grönlanninlokista tietyssä paikassa tiettyyn aikaan (kuten Porkkalanniemellä puhuimme joskus 70-luvun alussa), niin päädytään filosofiseen ongelmaan: onko mahdollisia grönlanninlokkeja olemassa? Filosofisen logiikan puolelta löytyy kahdenlaisia vastauksia: yksi taho sanoo, että puhe mahdollisista grönlanninlokeista on puhetta tyhjästä, kun taas toinen taho sanoo, että puhe mahdollisista grönlanninlokeista on aivan järkevää, koska asiaintiloja voidaan aivan hyvin tarkastella joukkona vaihtoehtoisia asiaintiloja. Yhdessä vaihtoehtoisessa asiaintilassa voi olla grönlanninlokki tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, vaikka toisessa asiaintilassa sitä ei olisikaan. No, tällaiseen filosofiseen pohdiskeluun lintuharrastaja sanoo, että vaihtoehdot eivät riipu vaihtoehtoisista tilanteista vaan siitä, onko havainnon kohteena olevasta yksilöstä havaittu ominaisuuksia, jotka riittävät lajin tunnistamiseen. 

 

Kysymys lintulajien tunnistamisesta puolestaan herättää kysymyksen vielä perustavammasta asiasta: onko lintulajeja tai luonnonlajeja ylipäätään olemassa. Tässä yhteydessä ei liene tarvetta syventyä tähän kysymykseen. Mainittakoon kuitenkin, että vielä 70-luvulla alalajeina pidettynä lajeja (esim. harmaalokin alalajit) on myöhemmin taksonomisesti erotettu omiksi lajeikseen.

 

Kokko-kerhon toiminnasta voisin lopuksi mainita yhden omaa persoonaani koskevan muiston: joskus 70-luvun alkupuolella minut valittiin vastoin tahtoani kerhon puheenjohtajaksi huippuansioituneen Juha K:n jälkeen. Vaikka lintuharrastus olikin intohimoni, niin en siltikään ollut kiinnostunut lintukerhon johtamisesta. Niinpä sitten hienoa johtamistaitoa ja salaivaista huumoria harrastanut Juha K. hoiti tämänkin tehtävän minun puolestani ennen kuin joku aidosti kerhon johtamisesta kiinnostunut valittiin tehtävään.  

 

 

 

JUHA KARVONEN

Kokko-kerhosta biologian lehtoriksi 

 

Karvosen Juha, joka osaltaan sai ammatin Kokko-kerhon ohjaaman harrastuksen kautta biologian ja maantiedon lehtorina, muisteli ensin ”vanhaa huippua”. Juha oli 1970-luvun alussa neljä vuotta Kokko-kerhon puheenjohtajana ja oli arkistoista tutkinut myös kerhon pitkän aikavälin kunniakasta historiaa. Sittemmin maailmankuulu filosofi Jaakko Hintikka ja hänen veljensä kuuluivat Kokko-kerhon hyönteis- ja kasvitieteilijöihin – varmaankin tunsivat myös linnut.

 

Juha organisoi Kokko-kerhon 1970-luvun alussa vahvaan lintutieteelliseen havainnointiin. Havaintoja raportoitiin omassa Kokko –lehdessä Helsingin seudun lintutieteellisen yhdistyksen, eli myöhemmin Tringan julkaisuissa ja Lintumiehessä. Yhdessä Järvenpään koulun kerhon ja Keravan uuden Nikkarin koulun Mikrobi -kerhon kanssa vietettiin yhteisiä iltoja ja järjestettiin yhdessä myös retkiä ja havaintojen keruuta. 

 

Hauskoja sattumuksia Juha myös muisteli. Hän oli parin muun kerholaisen kanssa käymässä aivan koulun naapurissa tuolloin olleessa Etelä-Suomen osuusteurastamossa, ujona kyselemässä talia lintujen talviruokintaan. Juha oli kilteimmän näköisenä puhemiehenä. Pojat saivatkin pari isoa muovikassilista lämmintä sian ihraa, ja kun Juha kiitti valkotakkista ja valkohattuista ystävällistä työntekijää, Juhan sanat kuuluivat arvokkaasti: kiitoksia tohtori! 

 

Juhan harrastuksen alkuajoilta hän muisteli riisipelloksi kutsutun kevättulvan peittämää peltoa, jonka moni muukin muistaa suurista pohjoiseen matkalla olevien  sorsalintujen levähtävistä parvista, mm. suurista haapanaparvista. 

 

Juha - vielä kouluikäisenä - antoi kommentteja aikuiselle maisematutkijalle, joka Tuusulanjärven ympäristön tuntijana oli ohjattu maisematutkijalle asiantuntijaksi.

 

Nythän aiempaa riisipeltoa lähempänä Tuusulanjärven rantaa on kaksikin keinokosteikkoa. Juha arveli, että näilläkin hänen maisemapohdinnoillaan on voinut olla vaikutusta kosteikkojen sisällyttämisen maisemasuunnitelmiin, kun hän oli toiminut koululaisasiantuntijana. Kokko-kerhon retket antoivat hienoja luontoelämyksiä ja perustan myös maisemaestetiikan oppimiselle.

 

Lintukurssilta saatiin oppia ja taas siirrettiin tietoa uusille harrastajille. Juha muisteli omasta lintukurssistaan, että ilmoitustaululle oli tullut ilmoitus, että lintukurssi on peruutettu. Se tuntui melkein katastrofilta, tuleeko sitä koskaan. Onneksi se järjestyi seuraavana lukukautena ja sen jälkeenkin, kun hän itse piti sen. Koulun arvokasta  Merikallion lintukokoelmaa pidettiin myös kunnossa.

 

Kun Kokon retkeä tultiin tarkastamaan Porkkalaan, Markus Haapasalo, Juhanin ja Samulin pikkuveli, vastuutettiin onnistuneesti järjestämään hyvä kahvihetki ja mukavat olosuhteet vierailulle. Täytyihän Kokko-kerhon monipäiväiselle retkelle saada lomaa koulusta vastakin. Kokko-kerhossa opittiin hoitamaan asioita! Myöhemmin Järvenpään koulun kerhokin sai koulusta lomaa Porkkalaan.

 

 

PEKKA NURMINEN (oppilaana 1961-69): 

Luontoharrastusta Keravan Yhteiskoulussa ja Kokko -kerhossa

 

Aloitin Keravan Yhteiskoulun 1961 syksyllä, ja koulun lintukerhoon nimeltä Kokko liityin muistaakseni kolmannella luokalla, kun biologian tunnilla opastettiin keräämään lintuhavaintoja, ja rupesin etsiskelemään ja määrittämään lintuja yhdessä kavereitteni kanssa, kun jonkinlaiset 6x30 kiikaritkin oli kotona. Kerhossa vaikuttivat innostavina esikuvina silloin mm. minua hieman varttuneemmat Esko Jaakkola ja  Jaakko Laakso. Kerhon nimi ei suinkaan juonnu juhannuskokosta vaan kokko on kotkan vanha kalevalainen nimi.

 

Lintujen tarkkailu koulussani oli kuitenkin alkanut paljon aikaisemmin. Koulussa nimittäin toimi rehtorina (1925-55) Einari Merikallio eli Keefas, joka kuului Suomen tunnetuinpiin ornitologeihin ja oli vaativa opettaja. Sekä isäni että äitini kävivät 1940 -luvulla keskikoulua Keravalla, ja äitini muisteluissa tulivat esiin vähän pelottavinakin lintulajien tunnistustentit koulun hienon täytettyjen lintujen kokoelman näytteistä. Keväisin oppilaat kuulemma vietiin maastokävelyille. Keefas hihkaisi vähän päästä: ”Mikä lintu?”, kun jotain vilahti ohi tai kuului linnunääniä. Modernia kenttätyöopetusta siis... Nämä -40 luvun neidit ilman kiikareita eivät tietenkään mitään tunnistaneet, hyvä jos älysivät mistä oli milloinkin kysymys, mutta Merikallio kuitenkin etsi tällä tavoin mahdollisia kehityskelpoisia kenttätyöavustajia suurtyöhönsä ”Suomen lintujen lukumäärä ja levinneisyys”. Keefas löysi äitini luokalta ainakin Aarre Laaksosen, joka myöhemmin ansiokkaasti selvitti Kuusamon ja Pohjois-Karjalan linnustoa.  - Äitinikin sentään oppi siinä sivussa ainakin kasvioppia ja tunsi peruslajiston ihmeen hyvin vielä vanhana mummona…

 

Miten tämä sitten vaikutti minuun? Monet tutut vanhemman polven lintuharrastajat ja -kuvaajat ovat kertoneet ja maininneet kirjoituksissaankin, että monilla paikkakunnilla lintuharrastajia pidettiin kummajaisina, ja he olivat vaarassa joutua koulukiusatuiksi jopa siinä määrin, että linturetkille piti livahtaa salaa, kiikarit piilossa. Tämmöisestä ei minun nuoruudessani tarvinnut juuri kärsiä Keravan liepeillä, minkä arvelen jälkiviisaana johtuneen koulun ja entisen jo kuolleen rehtorin harjoittamasta ”arvojohtamisesta”. Semmoinen jako taisi pojankoltiaisissa kumminkin olla, että kun oppikoululaiset kiikaroivat harvinaisia lajeja ja merkkasivat muuttolintujen määriä vihkoihin, niin kansalaiskoululaiset etsivät pesiä ja keräsivät munia, mikä tietenkin oli kiellettyä jo silloin. Tämä pitkäaikainen ”lintukulttuuri” vaikutti jälkikäteen ajatellen myös siten, että äitini ei pitänyt mitenkään kummana, jos lähdimme kavereitten kanssa aamuyöstä retkille tai kevätöinä pyöräilimme kuuntelemassa pöllöjä pitkin Sipoon korpia, mitä kuulemma jotkut vanhemmat pitivät tosioutona touhuna…

 

Koulusta saatiin myös vapaata toukokuun loppupäivinä, jolloin Kokko -kerho teki perinteisen muutaman päivän kevätretken yleensä Porkkalan niemeen. Siellä asuttiin teltoissa omissa oloissamme, siis ilman koulun asettamaa valvojaa ja yhteysmahdollisuutta kotiin, isompien vähän katsoessa pienempien perään. Tämä oli vain poikien juttu.  Nykyisen tasa-arvon aikana tämmöiset retket lienevät mahdottomia, koska aina törmätään siihen, että jos jotain sattuu, niin kuka on vastuussa. Näillä retkillä tutustuttiin myös muiden kaupunkien lintuharrastajiin ja ymmärrettiin, että saman alan ihmisten kanssa on helppo ruveta puheisiin. Suomen nykyinen kärkibongari Pekka Komi on laukaissut aforismin, että lintuharrastus on epäsosiaalisten ihmisten sosiaalinen harrastus, eikä liene aivan väärässä…

 

Nämä Kokko -kerhon retket jättivät moneen meistä positiivisen muiston niin syvään, että kun elämän ruuhkavuodet helpottivat, niin kouluajan kavereiden pikku porukoina on tullut tehdyksi vaikkapa Viroon linturetkiä. Tulipa tämmöinen varttuneempien kokkokerholaisten retki tehdyksi Kiinaankin reilu  10 vuotta sitten. Myös yksityiset kaukomatkani olen etupäässä suunnannut luontokohteisiin Afrikan ja Aasian kansallispuistoihin. Matkailu avartaa, varsinkin kun on koulusta saanut hyvän pohjan ja kiinnostuksen maantieteeseen ja biologiaan. Tässä vielä myöhäiset kiitokset näiden aineiden opettajilleni Eeva Laukkaselle, Ukko Virkkuselle ja Eero Avikaiselle.

 

 

PERTTI KOUKKARI

Jopolla Jäämereltä Pohjanlahdelle

Kuusikymmenluvun lopulla Kokko-kerhon veteraani ja lintuvalokuvauksen pioneeri Esko Jaakkola oli biologian opinnoissaan ehtinyt pro-gradu-vaiheeseen. Työ oli käynnissä dosentti Olavi Hildenin johdolla Karigasniemellä ja käsitteli lapin kirvisen pesimäbiologiaa. Asemapaikkana oli Tie- ja Vesirakennuslaitokselta vuokralle saatu parakki maantien laidassa runsaan kymmenen kilometrin päässä Karigasniemeltä. 

Kokko-kerhon aktiiveina tuolloin toimineet Samuli Haapasalo ja Pertti Koukkari suunnistivat juhannuskesän aikaan Karigasniemelle pesien etsijöiksi ja apulaisiksi pesäpoikasten punnitukseen. Pohjoiseen mentiin makuuvaunussa Rovaniemelle, josta postiauto vei parakin kupeeseen. Perillä oli määrä liikkua paitsi jalan myös polkupyörillä joten ne oli lähetetty postikyydillä Karigasniemelle etukäteen.

Kirvisten pesintä oli ehtinyt jo pitkälle joten aikaa jäi retkeilyyn ympäröivässä maastossa. Polkupyörien lisäksi käytössä olivat rinkat, joten varusteet kulkivat mukana sekä teillä että tunturissa. Ailigas-huipulta ihailtiin Inarinjoen - Tenojoen laaksoa ja Piesjärvellä ja Piessuolla käytiin katsomassa mahtavia palsamuodostumia, myös Luomusjärvet oli pakko nähdä ja kokea - Samuli myös pintaa syvemmältä. 

Aivan asuntoparakin viereisellä lammella uiskentelivat vesipääskyt, soilla kuuli jänkäsirriäisen soidinlennon ja ylempänä paljakalla tulivat vastaan etelässä tuntemattomat kiirunat, keräkurmitsat ja pitkäpyrstöiset tunturikihut. Ylätunturin kivikoissa pyrähtelevät pulmuset sentään olivat tuttuja Keravan ja Tuusulan maisemissa nähdyistä muuttoparvista.

Paluumatka oli suunniteltu tehtäväksi polkupyörillä, edeten vähitellen nelostietä Kaamasen, Inarin ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. Esko oli kuitenkin päättänyt toteuttaa ennen lähtöään pyöräretken Norjaan Lakselviin, jonne vei mäkinen ja mutkainen soratie Karigasniemeltä ja Karasjoelta eteenpäin. Niinpä rinkat ja majoitteet kiinnitettiin tavaratelineille ja suunnattiin kohti Porsanger-vuonoa, jonne edettiin yhden valoisan iltayön tunteina. Vuonon rannoilla vietettiin merilintuja ja satunnaisia kahlaajia katsellen juuri ja juuri vuoroveden vaihtumisväli minkä jälkeen lähdettiin polkemaan takaisin koti-Suomeen. 

Jonkin matkaa Karasjoelta rannikolle päin tie kulki läpi norjalaisen sotilasalueen, jossa ajoneuvojen pysähtyminen oli kielletty. Suomesta päin ajettaessa maasto on voittopuolisesti alamäkeä ja pysähtymisrajoitusta  oli tullessa tuskin havaittukaan. Kun sama oli suoritettava ylämäkiä polkien takaisin, olivat pohkeet hellinä Inarinjoen - Tenon siltaa ylitettäessä.

Karigasniemen majapaikassa viivytyn yön jälkeen pakattiin kamppeet ja lähdettiin kohti Inaria ja etelää. Polkeminen oli Norjassa päässyt hyvään vauhtiin joten kotimatkaa tehtiin samaan tahtiin. Taukopaikkoina toimivat harvakseltaan vastaan tulleet huoltoasemat, joissa tankattiin kulloisenkin kahvilan antimilla. Aika kului kokkolaisten klassisella muistivisalla, jossa kisattiin tieteellisistä nimistä alkukirjaimiin perustuen (A-alkuisia ei käytetty, sillä Pertti oli jossain vaiheessa opetellut kaikki Alectoris-suvun kivikkopyyt). Kesäyön kuluessa ylitettiin Saariselällä Kaunispää silloista tunturinhuippua myötäilevää soratietä pitkin. Jossain Kaamasen mäntymetsissä öisen tien yli lensi muhkea lapinpöllö, joten aivan ilman havaintoja polkypyörämaraton ei jäänyt.  

Rengasrikko keskeytti Eskon matkan ennen Sodankylää ja hän siirtyi postiauton kyytiin, Samuli hyppäsi junaan Rovaniemeltäm ja Pertti jatkoi vielä 118 kilometriä Kemiin, joten hänen poljinretkensä ylsi Jäämereltä (Porsangista) Pohjanlahdelle. 

Matkaa kertyi vajaassa viikossa yhteensä 750 km vaihtelevassa lappilaisessa maastossa ja teillä joiden pinta oli parhaimmillaan karkeaa öljysoraa ja usein (kuten Kaunispäällä) pehmeää luonnonhiekkaa suoraan tunturiharjujen rinteistä. Maasto- ja läskipyöriä ei tunnettu, retkipyörätkin vasta tekivät tuloaan alan liikkeisiin. Kulkupelinä oli Helkaman Jopon varhaisversio, sittemmin jonkinlaiseksi klassikoksi muodostunut kaupunkipyörä. Lapin matkasta suoriutunut yksilö palveli vielä koulumatkojen lisäksi uskollisesti säännöllistä Tuusulanjärven lintupaikkojen kiertämistä ja keväisiä yöretkiä Sipoonkorven pöllömaastoihin.

Kokko-kerho 2021

Kokko-keho koolla 16.11.2021. Vasemmalta alkaen Manu Herna, Pertti Koukkari, Seppo Niiranen, Reijo Pokkinen, Samuli Haapasalo, ruudulla etänä Juhani Haapasalo, Arto Aaltonen ja Esko Jaakkola