Norjo ja Kauko Järvelä
Norjo Järvelä ja miehensä Kauko Järvelä, 97, vuonna 2021. Kauko Järvelä oli hänkin opettaja, Elannon osuusliikkeen koulun rehtori. Kauko on myös sotaveteraani.

Norjo Järvelä os. Hyyppärä, 1939–1989

”Einari Merikallio oli kuningas”

Norjo Järvelä syntyi vuonna 1928 Tampereella, mutta kävi koulua Keravan Yhteiskoulussa 11-vuotiaasta eläkkeelle saakka, poislukien opiskeluvuotensa Helsingissä. Suurimman vaikutuksen häneen teki legendaarinen rehtori Einari Merikallio, ”Keefas”.

 

Norjo Järvelän elämä Keravan Yhteiskoulun voimistelunopettajana oli tähtiin kirjoitettu. Palatessaan Helsingin yliopiston voimistelulaitokselta Keravalle valmistumispäivänään keväällä 1951, hän törmäsi yhteiskoulun johtokunnan jäseneen, pankinjohtaja Niilo Ahoseen, joka tuli samalla junalla Keravalle.

 

Kuultuaan Järvelän opiskeluista Ahonen kertoi, että Keravan yhteiskoulussa oli voimistelun ja urheilun opettajan paikka avoinna. Toimenkuvaan sisältyi myös äidinkielen, kaunokirjoituksen ja uskonnon opetus. Hän tarjosi paikkaa Norjolle.

 

– Kaunokirjoitusta oli silloin olemassa. Innostuin kovasti ja olin varma, että myös uskonnon ja äidinkielen opetus sujuisi hyvin, Norjo Järvelä toteaa.

 

Maaseudulle Keravalle

 

Norjo Järvelän isä halusi lähteä Tampereelta maaseudulle asumaan, sillä hän oli maatalon poika. Niinpä perhe muutti Hyyppärän taloon, joka on nykyisen Keskuskoulun kohdalla Sibeliuksentien toisella puolella oleva keltainen rakennus.

 

Norjolla oli kolme sisarusta, Virva, Etsi ja Eiri. He kaikki kävivät Keravan Yhteiskoulun. Virvasta ja Etsistä tuli myös opettaja. Norjo sai neljä lasta – Jyri, Turo, Riku ja Parpi, joista Turosta ja Parpistakin tuli opettajia.

 

– Opettajan työ oli minulle haave lapsesta asti, nimenomaan voimistelunopettajan työ. Siihen aikaan koulussa opeteltiin pesäpalloa, voimistelua, kansantanhuja, viestileikkejä ja juoksuleikkejä, joissa otettiin toisia kiinni määrämittojen päässä. Liikuntaleikeistä oppilaat erityisesti pitivät, varsinkin kilpailun merkeissä.

 

– Helsingissä oli viisipäiväiset pääsykokeet yliopistoon. Piti hyppiä, nousta telineelle, opettaa tanhuja ja esitellä puheääntä, jolla opetti. 

 

– En koskaan opettanut muualla kuin Keravalla ja koko ajan Keravan yhteiskoulussa. Peruskoulun tultua opetin myös Ali-Keravan Jaakkolan koulussa.

 

Keefasta kunnioitettiin ja pelättiin

 

– Minun aikanani palveli neljä rehtoria. Heistä ensimmäinen, Einari Merikallio oli kuningas. Häntä kunnioitettiin ja yhtä paljon pelättiin. Hän oli meidän kaikkien mielestä niin viisas lintutieteilijä, professori. Sen näköinenkin, viisaan näköinen. Hän oli rehtorina sekä ollessani oppilas että opettaja (1925–1955).

 

– Kun Einari Merikallio tuli kouluun pihan läpi, hän otti hattunsa pois päästä jo portilla, ettei tarvinnut jokaista oppilasta tervehtiessään nostaa lakkia erikseen. Normaali hälinä pihalla hiljeni täysin, kun Merikallio kulki pihalla ja palasi vasta kun hän oli mennyt sisään.

 

– Kun Merikallio, jonka lempinimi oli ’Keefas’ (Pyhä Pietari aramean kielellä) piti oppitunteja puukoulun yläkerrassa, koska oma koulu oli kärsinyt tulipalossa pahoin. Keefas avasi ikkunan tunnilla ja kysyi, että mikä lintu laulaa. Sitten hän sulkeutui omaan huoneeseensa. Istuimme vaiti paikoillamme kunnioituksesta Merikalliota kohtaan.

 

– Rehtorihan oli normaalisti yksi meistä opettajista, mutta sitä ei voinut sanoa Keefaksesta. Hän oli ylhäisyys. Kun hän ilmestyi opettajainhuoneen ovelle, opettajatkin hiljenivät. Me nuoremmat jopa nousimme seisomaan.

 

– Muistan vielä, kuinka meille opettajille palkka maksettiin kuukauden ensimmäisenä päivänä. Jokainen meistä kutsuttiin rehtorinkansliaan yksitellen, ovet suljettiin. Keefas seisoi kansliassaan minua odotellen. Kävelin varovasti häntä kohden vapisevin jaloin. Hän katsoi minua tarkasti silmälasiensa yli, minun rapiseva palkkapussini kädessään ja sanoi minulle: ”Uskotko, Norjo, että varmasti olet ansainnut tämän palkkasi?” En saanut sanoja suustani, otin vastaan palkkapussin, niiasin ja lähdin.

 

Sittemmin Einari Merikallio jäi eläkkeelle ja kuoli äkillisesti vuonna 1961 (synt. 1888). Opettajien kukkalaitteessa oli sanat: ”Niin kuin lintu pitkin pintaa maan, niin kuin lintu sineen korkeaan”.

 

 

Koulu paloi vuonna 1941

 

Keravan yhteiskoulu toimi vanhassa, pääasiassa puisessa rakennuksessa nykyisen koulun tontilla. Vuoden 1941 syyskuussa koulu mystisesti syttyi tuleen palaen pahasti, mutta ei kokonaan. Osa luokista kyettiin korjaamaan käyttökuntoon. Yhteiskoulu toimi palon jälkeen myös ’sinisessä puukoulussa’ (joka sekin paloi 1980-luvulla kahteen otteeseen). 

 

– Oletetaan, että koulu syttyi ullakolta, jossa joku mies oli käsitellyt tulta. Elettiin sotavuosia.

 

– ’Sinisellä puukoululla’ ruoka tuotiin ämpärillä eteiseen, yleensä kaurapuuroa, joskus makkarasoppaa. Siellä jonotettiin lautasen ja lusikan kanssa, ja tultiin pulpetin ääreen syömään. Jos halusi voileipää, piti se tuoda itse kotoa.

 

– Kaikki eivät palon jälkeen mahtuneet käymään koulua yhtä aikaa, joten opiskeltiin kahdessa vuorossa. Iltavuoro päättyi klo 19. Tähän liittyi sellainen tarina, että kerran vein oppilaat viimeisellä tunnilla suunnistamaan. Klo 19 tuli jo pimeää ja aloin pelätä, että kuinka saan oppilaat pois metsästä. Eräs oppilas tulikin luokseni ja sanoi: ”Kuule opettaja, ei ole viisasta lähettää lapsia pimeään metsään.” Sainkin tästä viralliset nuhtelut, Norjo Järvelä muistelee.

 

– Kun Siniseltä puukoululta tultiin alas, kuljettiin Keefaksen kotitalon ohi, joka sijaitsi nykyisten Keskustan Kehän ja Kauppakaaren kulmilla. Tiesimme, että Keefas nukkui aina siihen aikaan iltapäiväunia ja hälisevä porukkamme hiljeni aina talon kohdalla, silkasta kunnioituksesta.

 

– Kalliomäellä (nykyisen Vesitorninmäen ja Sariolanmäen kulmilla) tapasin luokkani kanssa Volmari Iso-Hollon ollessamme hiihtämässä. Seisoin ladun vieressä, kun Iso-Hollo kiisi vauhdilla mäkeä alas ja huusi kovaa, että ”ettekö tiedä, että ladulla ei saa seistä”. Vaikka seisoin ladun vieressä, varmasti.

 

Tarkastajalle äidinkieltä ja liikuntaa yhdistettynä

 

– Kerran koululle saapui jälleen tarkastaja, yllättäen, kuten heillä oli tapana ilmestyä. Opetin juuri äidinkieltä ja aiheena olivat sijamuodot. Opetin ne viestijuoksuna. Kun oppilaat istuivat peräkanaa pulpeteissaan, ehkä noin kuusi peräkkäin, meni leikki siten, että ensimmäinen läppäsi seuraavaa olkapäähän ja huusi sijamuodon, kuten ’nominatiivi’, seuraava sitten huusi seuraavan, kuten ’genetiivi’ jne. Voittaja oli se, joka ensimmäisenä sai lueteltua kaikki sijamuodot oikein. Tarkastaja ei sanonut mitään, mutta oli jännän näköinen, Norjo Järvelä kertoo.

 

– Sitten oli saksankielen opettaja Olli Sampola. Kun hän tuli ja näyttäytyi, olimme haltioissamme, niin loistava opettaja hän oli. Hänkin oli minulle ensin opettaja, sitten kollega ja rehtori. Myöhemmin hän siirtyi opetushallitukseen.

 

– Äidinkielen opettaja Martti Varstan lempinimi oli ’Vekkari’. Tunnit pidettiin voimistelusalin pukuhuoneessa, jossa oli kylmä, pienet ikkunat olivat huurteessa. ’Vekkarilla’ oli karvalakki päässä ja huivi kaulassa, kun hän opetti – ja paleli. Tippakin oli nenänpäässä. Meillä oppilailla oli takit päällä. 

 

– Kerran ’Vekkari’ oli antanut tehtävän oppikirjasta, jonne vastaukset saattoi merkitä. Isosiskoni Virva oli käyttänyt samaa kirjaa ja tehnyt omat merkkinsä. Käytin niitä, Virva kun oli hyvä äidinkielessä – niin että hänestä sukeutui myöhemmin äidinkielen opettajakin.

 

– Vekkari katsoi vastauksia ja sanoi sitten: ”Kuule Norjo, Virva on tehnyt tässä yhden virheen”.

 

Paljon muuttui 38 vuoden aikana

 

– Paljon tapahtui muutosta niiden 38 vuoden aikana, kun opetin Keravan Yhteiskoulussa. Ryhmäliikunta muuttui vapaammaksi, ei enää komenneltu, että yksi-kaksi-kolme-neljä, vaan annettiin luovuudelle valtaa. Tunnit muuttuivat iloisemmiksi ja vapaammiksi, oppilaille annettiin vapaus luoda liikettä, Norjo Järvelä kertoo.

 

– Pelit lisääntyivät, tuli jääpallo. Pesäpallo oli aina ollut, syksyisin ja keväisin suunnistettiin. Jääkiekkoa ei pelattu lainkaan.

 

– Muistan kun opetin pikkulikoille suunnistusta. Oltiin viety metsään iltasella rasteja opettajakaverin kanssa. Tunti alkoi ja innostuneena totesin tytöille, että kivaa, kun teillä on kompassi ja saatte opetella hakemaan rasteja.

 

– Pikkulikat lähtivät innoissaan metsään. Metsästä he tulivat takaisin syli täynnä rastimerkkejä, nauhat roikkuen. ”Opettaja, opettaja – me löydettiin nämä kaikki!” 

 

Oppilaista Norjo Järvelä muistaa muun muassa Eero Lehden, sittemmin kansanedustajan.

 

– Kun Eeron kanssa tapaamme, hän aina muistelee, kuinka opetin hänelle kaunokirjoitusta lauseella ”Paasi-margariini on kaikkein parasta”, jonka kirjoitin taululle, ja jota Eeron piti kirjoittaa kaunokirjoitusvihkoon.

 

– Matematiikan opettaja Ilmari Salmi opetti hyvin, mutta ei opittu. Kun Ilmari palautti kokeet, josta sai nolla pistettä, hän kirjoitti nollan niin pienellä, että juuri ja juuri siitä sai selvää, niin hienotunteinen hän oli – kaiken kaikkiaan kiltti ja kiva opettaja, Norjo Järvelä muistelee.

 

Satu Pelli tärkein

 

– Opettajista minulle merkittävin oli kuitenkin liikunnanopettaja Satu Sariola, sittemmin Pelli, joka jo ollessani oppilaana sytytti minussa jo valmiina olleen liikunnan valon ja riemun täyteen liekkiin. 

 

– Yhdessä opetettiin vuosikaudet. Minuakin Satu hienotunteisesti opetti elämän mutkikkaissa koukeroissa. Yhdessä jaettiin ilot ja surut suunnistusmetsässä, suuren kuusen alla sadetta pitäen, oppilaita odotellen. 

 

– Kevään tullen koko kouluväki teki metsään kevätretken. Lenkki merkittiin kreppipaperein. Satu ja minä kuljimme peräkkäin. Olimme juuri laittamassa merkkiä, kun Satu huudahti takanani: ”Älä siihen laita (merkkiä), kierretään se, sillä juuri siihen nousevat kevään ensimmäiset sinivuokot. Eihän niitä saa tallata.”

 

– Satu tunsi metsänsä, joka alkoi lähes hänen kotioveltaan. Satu rakasti kukkia ja kaikkea kaunista. Sadun lähdettyä kaikki muuttui vuosien saatossa. Ajattelen kiitollisena aikaani Keravan Yhteiskoulussa, siellä oli hyvä ja turvallinen olla niin oppilaana kuin opettajana monet vuosikymmenet.