Keravan Yhteiskoulu
muistoja 1960– 1969

 

Ulla Relas (o.s. Lehtonen) 1955–1963

Kuvissa VI-VIII A-luokka vuosina 1960-1963, ylioppilaat vuonna 1963, opettajat vuonna 1962, 40 v luokkakokous vuonna 2003, 45 v luokkakokous vuonna 2008 ja 50 v riemuylioppilasjuhla vuonna 2013.

 

Risto Koivunoksa 1957–1962

Klaus Winqvist 1960

 
 

Risto Yli-Tolppa 1960–1961

1. Olin KYK:ssa vuosina 1954-61. Kävin koulun vaihtelevalla menestyksellä, mutta sain sen ’lusittua’ loppuun, siis keskikoulun. Sain viidennellä vielä suomenkielessä ehdot (onkohan kukaan muu koskaan saanut omasta äidinkielestä?). Opettaja oli Vesta Sariola ja kävin suorittamassa ehdot hänen kotonaan jossain kerrostalossa. Urheilu oli minun ’pelastukseni’. Ainoa 10 koko kouluaikana. Oikeisiin töihin pääsy oli ainoa päämäärä.

 

2. Kuva on vuodelta 1960 nahkorkastajaisista. Minä olen käsittelyssä ja piti mukamas tiputtaa kolikko otsalta housunkaulukseen asetettuun suppiloon. Sinne tuli kuitenkin mukillinen vettä ja sekös se nuorta poikaa hävetti kun oltiin esiintymislavalla ja sali täysi oppilaita. Seläntakana Veikko Sariola.

 

3. Tämä arvostelu oli minulle rakas, koska olin innokas urheilija ja kuuluin kaikissa peleissä koulun joukkueeseen. Pesäpallossa pelattiin ainakin Porvoota vastaan. Koripallossa Hyrylää ja Tikkurilaa vastaan. Mieleenpainuva oli myös jalkapallo Keravan nuorisovankilan asukkeja vastaan, joka oli vankilan kentällä. Holopaisen Jaskan isä oli johtajana vankilassa ja sitä kautta ottelu järjestyi.  Vangit oli katsomossa ja tunnelma oli kiihkeä. Huutoja kuului, että ”Keravan kermaa turpiin”. En muista kummat voitti.

 

Minulla oli pesäpallossa kiertopalkinto kaksi vuotta, pieni maila, jossa oli hopealaatta. Siihen olisi itse pitänyt hommata kaiverrus, mutta köyhänä poikana se jäi tekemättä. Olisi mukava nähdä, onko se palkinto vielä tallella.

 

Mieleenpainuva oli myös, kun olin ensimmäisellä vuosina 1954-55 ja oli Suomi-Neuvostoliitto voimistelumaaottelu Messuhallissa, niin Jouko Tikkanen järjesti meidät ’paremmat’ voimistelijat ohjelman myyjiksi otteluun. Kyllä oltiin polleata poikaa.

 

4. Tämä kuva on vuodelta 1960-61 koulun mestaruuskilpailuista. Minä voitan, Ripatin Markku toinen ja Gunnar Ahlgren kolmas. Sikäli muistorikas kuva, että ’katsomossa’ estepukilla istuskelee myöhemmin hyvin menestyneitä koululaisia, kuten kirjailija Juhani Peltonen, TV:n uraauurtanut ohjaaja Jarmo Poroila, molemmat jo edesmenneitä.

 

Satu Saaristo 1961

Ote V-luokan oppilaan päiväkirjamerkinnästä 1.12.1961

 

”Olen kertonut kouluni poikien jumppamaikoista, joita on kaksi. Toinen on Matti Huttunen. Hän on tummatukkainen ja melko pitkä, naimisissa ja asuu tuossa Rinnehakassa. Hän on hurmaavan näköinen ja hänellä on nastoja kuteita. Yleensä hänet näkee aulassa kulkemassa voimistelukuteensa yllä, ne ovat tummat terylenehousut, tummansininen v-kauluspusero ja valkoiset tennistossut, ja hän on hurjan kivan näköinen näissä kuteissa. Hyvin monet tytöt ihaulevat häntä. Uutterin ihailija on varmaankin meidän luokan,,,,”

 

”Toinen nimi on Juhani Wahlsten. Juuso, joksi pojat häntä kutsuvat. He ovat tietysti sinut. Tämä Juuso se vasta nasta on. Hän on mun suosikkini. Häneen ei ole juuri kukaan vielä ihastunut, sillä hänet on huomattu vasta aivan äskettäin. Minä olen huomioinut hänet kylläkin jo aivan syksyllä. Hän on vaalea ja vain n. 179–175 cm pitkä, mutta hän se vasta tekijä on. Suomen 2. paras jääkiekkoilija. Tällä kaudella hän pelasi aivan äskettäin maaottelussa Suomi – DDR, jonka voitto tuli tänne 13–5. Lisäksi hän on ollut tämän syksyn aikana mm. Tsekkoslovakiassa ja sielläpäin maaotteluissa. Hän joutuu siis ottamaan sijaisen hyvin usein tällaisena jääkiekon sesonkiaikana. Valitettavasti Juusoa vaivaa ischias, ja jopa siinä määrin, että hän ei viime talvena voinut ollenkaan luistella.”

 

 

Tarina Jaakko Laaksosta (joka on toiminut kansanedustajana)

 

Meidän kotona Jakke kerran lounaspöydässämme kuiskasi mulle (istuin vieressä):

– Voitko kuoria perunat. Mä en osaa, sillä äiti on aina kuorinut mulle.

Myöhemmin oltiin Harri Holkerin hallituksen yksivuotislounaalla Smolnassa. Jakke istui pääministerin pöydässä, minä jossain keittiön oven lähellä. Sain oman lounaani ennen Holkerin pöytään tarjottua. Kipaisin nopeasti Jaken luokse kuiskuttamaan: – Älä pelkää! Täällä on kuoritut perunat!

(Satu Saaristo on työskennellut Ilta-Sanomien toimittajana)

Juhani Wahlsten
Juhani Wahlsten leike
 

Raila Selenius 1964–1965

Sirpa Leidén 1966

 
 

Miksi Juhani Peltonen kirjoitti suuttuneena koulussa satasivuisen kurjailua vastustavan teoksen epämääräiseen runomittaan? Mitä on Keravan murre? Sen kertoo Maija Länsimäki. Ja Juhani Haapasalo kirjoittaa, mikä mies oli 30-luvulta 60-luvulle musiikkinopettajana toiminut Aarne Nurminen eli Arska.

Yhteiskoulua 1960-luvulla käyneiden Juhani Peltosen, Maija Länsimäen ja Juhani Haapasalon kirjoitukset on julkaistu Keravan Yhteiskoulun 70-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistun Tuikku-lehden juhlanumerossa 18.10.1991.

Liisa Winberg (ent. Lehtonen, o.s. Huttunen)

Muisteluksia Keravan Yhteiskoulun ajoilta


Vanhempani olivat kansakoulun opettajina Korson Vierumäessä. Näin ollen asuimme suuren osan lapsuudestani ja nuoruudestani kouluilla. Ensimmäisen ja toisen kansakoululuokan opettaja oli äitini ja kolmannen sekä neljännen luokan opettaja oli isä. Vierumäen vanha koulu kokonaisuudessaan pihoineen päivineen oli käytössämme.

 

Kun vuonna 1959 pääsin viime syksynä menehtyneen kaksoisveljeni Heikin kanssa Keravan yhteiskouluun painoin 25 kiloa ja olin 128 cm pitkä – siis aika pieni. Tuolloin ei vielä Korsossa ollut oppikoulua. Ensimmäinen koulupäivä oli erityisen jännittävä juuri edellä mainituista syistä, koska tulossa oli paljon uusia opettajia ja oppilaita eikä rakennuskaan ollut ollenkaan tuttu. Kun yksin seisoin pihalla, niin Kaskelasta kotoisin olevat kaverukset Leena-Sinikka Nikkanen ja Ritva Riski tulivat tarjoamaan karkkia, koska näytin aika yksinäiseltä. Heistä tulikin hyviä ystäviäni. Ensimmäisessä koulun oven avauksessa joku iso oppilas kääntyi katsomaan sisään tuloani ja totesi muille, että mitä tuokin täällä tekee? Silloin joku vastasi, että etkös tiedä, että se on Antin sisko!

 

Jo oitis lempinimeksi tuli pikku-Liisa. Toiselta luokalta on jäänyt mieleen se, että matematiikan opettaja käski laskea luokan pisimmän ja lyhimmän oppilaan pituuseron. Tämä pisin poika oli Timo Koski ja minä tietenkin lyhyin.

 

Tohtori Kallion kummatkin tyttäret Leena ja Irma olivat samalla luokalla. Leena oli hyvin rohkea ja määrätietoinen. Hän ilmoitti muille, että olen hänen suojeluksessaan ja sain kyllä olla kiusaamiselta rauhassa ja meillä oli mm mukava retki Suomenlinnaan, josta on pieni valokuva.

 

Keskikoulun aikana luokanvalvojamme oli Holger Pohjolan-Pirhonen. Silloin myös isosiskoni Leena ja Matti Hyvönen vihittiin Tuusulan kirkossa. Olin aloittanut soittotuntini Keravalla diplomilaulaja Pirkko Siirilän kotona, ja jatkanut niitä Helsingissä pianotaiteilija Riitta Parikan johdolla. Minä soitin häissä uruilla Kuulan häämarssin. Holger oli mukana vihkitilaisuudessa ja tuli ulkona luokseni ja sanoi että teen syntiä, kun en anna lahjojani muiden käyttöön ja määräsi säestämään aamuhartauksien virret. Harmooni oli Spes Patria taulun alla, ja pienen kokoni takia polkeminen oli tosi raskasta. Lattian kivipinta oli liukas ja kauhulla aina odotin, että pääsenkö virren loppuun. Muut seisoivat naulakkojen vieressä ja veisasivat. Seuraavan päivän virsi ilmoitettiin etukäteen, jotta sen ehti käydä läpi edellispäivänä. Holgerin äkillinen kuolema tuli meille koululaisille järkyttävänä uutisena. Yhtenä aamuna koulun lipputangossa oli lippu puolitangossa. Kun aamuhartauksien pitäjä Iikka Vuotila tuli taloon, hän lakkasi ilmoittamasta veisattavaa virttä etukäteen. Minä kauhistuneena kahlasin koraalikirjan kannesta kanteen useampaan kertaan ja totesin, että tulee mikä virsi tahansa, niin kyllä säestys onnistuu. Kerran kuitenkin ihmettelin virren loputtua kun vieressä seisonut Aino Raitio (Spora) oli vielä suu auki. Kyselin muilta, että mikähän tässä oli vikana. Ilmeni, että olin säestänyt viereisen sivun virren - sanat olivat sopineet, mutta soitto oli loppunut kesken.


Elämäni ensimmäisen tanssin pojan kanssa muistan todella hyvin. Antti-veljeni oli koulun voimisteluseuran puheenjohtaja ja hän oli yhdessä muiden kanssa järjestänyt koululla tilaisuuden, jossa oli myös tanssia. Antti yritti houkutella minua tanssimaan kanssaan, en siihen suostunut. Istuskelin penkillä pää alaspäin, kun eteeni pysähtyi pojan kenkäpari. Kun katsoin ylöspäin, niin edessäni seisoi pitkänhuiskea poika, joka haki tanssimaan. Koko lailla kauhuissani kuitenkin lähdin ja jotenkuten tämä ”Vihreät Niityt”- kappale saatiin tanssittua isosta pituuserosta huolimatta. Myöhemmin selvisi, että kyseinen poika oli Järvenpäästä suksitehtailijan poika Tahvo Suokas, joka oli kysellyt Kallion Leenalta, että kuka se pieni tyttö oli, jota hän tanssitti. Tuohon aikaan ja myöhemminkin Keravalla ja Järvenpäällä oli ainainen kilpailu paremmuudesta käynnissä ja paljoa ei muutoin yhteyksiä ollut.
Lukiossa luokkamme tytöt järjestivät hauskan piiritanssiesityksen, josta on jäljellä myös valokuva. Olimme kaikki pukeutuneet hyvin tätimäisesti ja en muista koskaan nähneeni yleisössä opettajat mukaan lukien niin iloisia ja nauravia ilmeitä.