top of page

Keravan Yhteiskoulun opettajat vuonna 1957

Keravan Yhteiskoulu
muistoja 1950– 1959

Klikkaamalla valokuvaa avautuu mahdollinen kuvateksti.

Hilkka Blom (o.s. Apell) 1954-1960

Blom

Vapaaoppilaana yksityisessä oppikoulussa

 

Perheemme muutti Lahdesta Korsoon kesällä 1954 ja koko tuntemani maailma muuttui. Isän rakentama koti jäi, samoin naapurit, kansakoulu, tutut kaverit ja maisemat. Tuntui siltä, että myös lapsuus jäi taakse, vaikka olin vain 11-vuotias.

Oli opeteltava niin paljon uusia asioita, joista ensimmäisten joukossa oli höyryjunalla yksin matkustaminen Hanalan seisakkeelta kymmenen kilometrin päähän yhteiskouluun Keravalle.

 

Kouluun kokoontui lapsia Keravan lisäksi Tuusulasta ja Helsingin maalaiskunnasta. Keravan yhteiskoulun rehtorina toimi viimeistä vuottaan Einari Merikallio. Rehtorin kanslian vieressä, koulun yläkerrassa oli mielenkiintoinen huone, jossa säilytettiin opetusmateriaaleja kuten karttoja sekä pahvisia tauluja eri aiheista. Pelottavan näköiset, suuret täytetyt linnut tuijottivat kaapin päältä ovesta sisään hiipivää pikkutyttöä. Hui kauhistus, äkkiä pois.

 

Keravan Yhteiskoulussa opetettiin lukuaineita. Ei mitään käytännön läheistä kuten käsityöt ja kotitalous, vaikka juuri ne olisivat olleet minullekin tarpeen ja vieläpä mieluisia.

Lukukausimaksu oli 6 000 markkaa mutta siltä vanhempani välttyivät, kun pääsin vapaaoppilaaksi. Mutta junamatkat ja kirjat maksoivat. Ruokailukin oli maksullista, minä sain syödä ilmaiseksi, kun tein töitä keittolassa ruokatunnin ajan päivittäin. En tiedä montako vapaaoppilasta koulussa oli, mutta ruokatunneilla keittolassa auttamassa meitä oli kaksi tyttöä. Toinen oli pari vuotta minua ylemmällä luokalla.

 

Ensimmäisellä luokalla oli 40 oppilasta ja luokanvalvojana Aino Aaltonen. Tuplasin ensimmäisen luokan. Sairastin paljon sinä talvena. Todistukseeni oli tulossa ehdot ruotsin kielestä, mutta kun rehtori Merikallio antoi nelosen myös kasviopista, niin se ratkaisi luokalle jäännin. Ei silti, moni muukin jäi suoraan luokalle noina aikoina, ehtoja sai monet eikä oppilaiden eroaminen huonon koulumenestyksen vuoksi ollut mitenkään tavatonta.

 

Yksityisessä oppikoulussa tunsin itseni jotenkin eriarvoiseksi. Huomasin olevani köyhemmästä kodista kuin useimmat muut. Lähinnä se tunne tuli vaatteista. Eräs kerta varsinkin jäi erityisesti mieleeni. Meillä oli koulukuvauspäivä. Ajattelin, että otan villatakin pois päältäni, sillä alla oleva sinivalkoraidallinen villapusero olisi kauniimpi. Mutta mutta… Sinivalkoisen puseron kyynärpäät olivat kuluneet puhki. Reiät peittääkseni käytin villatakkia puseron päällä. Asetuimme juuri kuvattaviksi luokan eteen ja pari tyttöä rupesi kuiskimaan – olivat huomanneet rikkinäisen puseroni. Hävetti. Tämän tapauksen jälkeen lyhensin puseron hihat kyynärpituisiksi. Käytin sitä edelleen, ei kai muutakaan päälle pantavaa ollut.  Luulen kuitenkin, etteivät luokkatoverini unohtaneet minkä vuoksi hihat oli lyhennetty.

 

Irene Suvanto oli luokanvalvojamme kun menin toista kertaa ensimmäiselle luokalle syksyllä 1955. Lukukausimaksu oli noussut tonnilla, oli nyt 7 000 markkaa.

Ei se opiskeluni kovin hääppöistä ollut, olin vilkas kakara mutta hyvä laulamaan ja piirtämään.  Kielet tuottivat vaikeuksia koko kouluajan. Sain ehdot ruotsin kielestä kolmannen luokan jälkeen ja englannin kielestä neljännen keväällä. Onneksi sain ehdot suoritettua kesäkuun loppuun mennessä. Eipä mennyt koko kesäloma pilalle, ehdin hankkimaan vähän omaa rahaakin lapsenpiikana naapurissa.

 

Sen muistan varmasti, että uskonnon opetuksesta oli vapautettu toinen tyttö minun lisäkseni. Jäin pois uskontotunneilta kolmannen luokan kevätkauden alkaessa. Vaihtoehtoista opetusta ei meille järjestetty, joten pidimme vapaatunnin. Toinen tyttö oli minua vanhempi, joten vapaatuntimme eivät osuneet samaan aikaan. Muistan kuinka istuin koulun aulan kylmällä kivipenkillä ikkunan vieressä ja palelin. Aika ei tuntunut kuluvan ollenkaan. Meidän ei myöskään tarvinnut osallistua aamuhartauksiin, jotka pidettiin samaisessa aulassa aamuisin ensimmäisen tunnin jälkeisellä välitunnilla. Seisoimme pitkissä riveissä vaatenaulakkojen vieressä. Totesin usein sen olevan parempi vaihtoehto kuin lähteä ulos. Toisekseen koulun yleisiä tiedotteita luettiin aamuhartauden jälkeen.

 

Syksyllä 1959 oli Keravan yhteiskoulun rehtorina Matti Lauerma, ja meidän luokanvalvojanamme Anna Suomela. Koulun oppilasmäärä oli kaiken aikaa lisääntynyt ja koulun viereen rakennettiin sivurakennusta. Siihen tulisi juhlasali, kirjasto, koulukeittiö ja ruokailutila sekä käsityö- ja kotitalousluokka. Harmin paikka, olisin tykännyt, mutta minä en aikonut jatkaa koulua päivääkään yli keskikoulun. Keväällä 1960 sain keskikoulun päästötodistuksen. Se on ihan kohtuullinen, keskiarvo lähes kahdeksan. Laulu ja piirustus komeilevat todistuksessa kymppeinä.

Hilkka Blom o.s. Apell
Keravan yhteiskoulun oppilas 1954 – 1960

Raittiuskilpakirjoitukset

 

Kouluissa järjestettiin raittiuskilpakirjoituksia varmaan joka vuosi. Niin myös Keravan yhteiskoulussa. Eräänä vuonna sain kolmannen palkinnon kirjoittamallani tarinalla, josta en muista mitään. Kultainen joutsen, kertomus nuorisolle on kirjasen nimi. Se on Suomen Opettajin Raittiusliiton julkaisema ja kansakoulunopettaja Ukko Kivistön kirjoittama. Sisäkannessa on suuri pyöreä Toivonliittojen kirjoituspalkinto -leima ja sen keskellä oma nimeni. Aarre on säilynyt vuosikymmenestä toiseen. Minulla on se repaleinen kirjanen vieläkin.

 

Isältä sain joka joulu kirjan lahjaksi. Hän näki, kuinka kova halu minulla oli lukea. Keravan yhteiskoululla ei ollut kirjastoa vaan kävimme kauppalan kirjastossa. Se pidettiin auki koululaisia varten torstaisin. Selkä vääränä kannoin lainaamani kirjapinot kotiin. Sitten tuli uusi sääntö: kerralla sai lainata vain kolme kirjaa. Se oli ihan väärin, sillä kolme kirjaa oli luettu jo viikonloppuun mennessä eikä uusia pääsisi lainaamaan ennen torstaita.

 

Kirjoitustaitokin varmaan kehittyi koska muistan opettajan lukeneen joskus kirjoittamani aineen ääneen, jopa kehui sitä. Päiväkirjaakin kirjoitin siihen asti, kunnes äiti löysi piilotetun ja lukitun kirjani.

 

Kirjoittamisesta puheen ollen, tuli mieleeni kirjailija Juhani Peltonen. Juhani oli kaksi vuotta ylemmällä luokalla Keravan yhteiskoulussa. Me tytöt katselimme ihaillen näitä yläluokkien pitkiä poikia, heitä oli muitakin kuin Juhani.

Kerran tapahtui mystinen juttu. Peltosen Juhani kysyi, tulisinko mukaan Järvenpäähän johonkin nuorison tapahtumaan, johon heidän luokaltaan oli muitakin lähdössä. Minähän lupasin lähteä. Menimme junalla. Porukassa oli muutama yläluokkien poika ja pari tyttöä. Siellä tanssittiin ja juteltiin. Juhani haki minua tanssimaankin. Yläluokkalaiset puhuivat omia sisäpiirin juttujaan ja tunsin itseni ulkopuoliseksi, joten sanoin lähteväni kotiin. Juhani kysyi, että osaanhan mennä yksin asemalle. Sanoin osaavani.

Seuraavana päivänä koulun välitunnilla huomasin, kun muutama yläluokkien tyttö katseli minua vihaisesti ja puhui jotain keskenään. Ilmeisesti pikkulikka oli käyttäytynyt väärin heidän mielestään.  Tyttöjen joukossa oli myös se punatukkainen, jonka kanssa Juhani oli seurustellut jo pitkään.

Hilkka Blom o.s. Apell
Keravan yhteiskoulun oppilas 1954 – 1960

Keittiöpiikana keskikoulussa
 

Kouluruokalan ovi käy tiuhaa tahtia. Oppilaita virtaa tasaisena jonona sisään. He etsivät paikkansa ruokalaparakin pitkien pöytien penkeiltä ja viittaavat. Keittolanhoitaja kauhoo ruokaa syville lautasille jättisuuresta keittiöpadasta. Kaarina ja minä juoksutamme täysiä lautasia viittaajille ja tuomme paluumatkalla tyhjiä pois. Joillain oppilailla on omat eväät eli voileivät ja maitopullo, suurin osa syö vain kouluruuan. Silloin tällöin joku tulee lautasensa kanssa pyytämään lisää.
 

Luultavasti opiskeluni olisi tyssännyt, ellen olisi päässyt vapaaoppilaaksi Keravan yhteiskouluun. . Lukukausimaksut olivat korkeat, koulukirjat oli ostettava itse, eikä ilmaista kouluruokailuakaan ollut. Mutta onneksi valtionavun ehtona yksityisissä oppikouluissa oli vapaaoppilas- ja puolivapaaoppilaspaikkoja, joita myönnettiin vähävaraisten perheiden hyvin kansakoulussa menestyneille lapsille.
 

Meitä vapaaoppilaita oli kaksi, Kaarina ja minä. Kouluruoka yksityisessä oppikoulussa ei ollut ilmaista. Me selvitimme maksun tekemällä työtä ruokatunnilla. Itse söimme seisaaltamme silloin kun ehdimme.
 

Ruuista mieleeni on erityisesti jäänyt hernesoppa, lihasoppa ja ruispuolukkapuuro. Ruispuolukkapuuro oli suurta herkkuani tulikuumana syötynä. Kyllä harmitti, kun oma lautaselliseni jäähtyi, ennen kuin ehdin syödä puuron.
 

Neljä luokkaa kansakoulua käytyäni aloitin yhteiskoulun 11-vuotiaana, niin kuin 1950-luvun puolivälissä tehtiin. Oppikoulun pääsykokeissa kävin Lahdessa, mutta kesän aikana muutimme Helsingin maalaiskuntaan Korsoon. Lähin oppikoulu Keravalla oli yksityinen.
 

Keskikoulua pidemmälle en halunnut opiskella, sillä palava kiire oli päästä työnsyrjään kiinni. 1960-luvun alussa työtä oli tarjolla ilman korkeampaa koulutustakin. Keskikoulun jälkeen pääsin konttoriharjoittelijaksi ja sitten vakituiseen työhön reikäkorttilävistäjäksi pankkiin. Pankin etuihin kuului ruokailu. Herrat johtajat söivät toisessa salissa ja muu henkilökunta toisessa. Ennennäkemättömiä herkkuja oli tarjolla. Johtajat söivät vielä paremmin, sillä joskus saimme heiltä ylijäänyttä edellisen päivän erikoisherkkua.

 

Hilkka Blom o.s. Apell

Keravan yhteiskoulun oppilas 1954 – 1960
 

Koivunoksa

Risto Koivunoksa 1957–1962

IV A luokka 1957-58

IV A -luokka 1957–1958

V A luokka 1958-59

V A -luokka 1958-59

VI B luokka 1959-60

VI B -luokka 1959–1960

Pekka Holopainen

Miten opettajat vaikuttivat 1947 Keravalle muuttaneeseen Pekka Holopaiseen? Tai kuinka Mikko Nikkarinen sai harrastaa voimistelua kuusi päivää viikossa? Entä miltä näyttivät opettajat 1950-luvun lopulla?

Yhteiskoulua 1950-luvulla käyneiden Pekka Holopaisen ja Mikko Nikkarisen kirjoitukset on julkaistu Keravan Yhteiskoulun 70-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistun Tuikku-lehden juhlanumerossa 18.10.1991. Samassa lehdessä on julkaistu myös tiedot opettajista 50-luvun lopulta.

Irja Paloheimo

Irja Paloheimo

Einari Merikallio

Aloitin Keravan yhteiskoulussa syksyllä 1954. Keskikoulussa ehdin vielä yhteiskoulun rehtorin, merkittävän ornitologin Einari Merikallion (29.2.1888 – 8.1.1961) oppilaaksi ennen kuin hän jäi eläkkeelle v. 1955. Hän opetti luonnonhistoriaa, ja oli opettanut jo äitiäni ja isääni samassa koulussa.

Asuimme Keravan keskustassa osoitteessa Valtatie 22 (myöh. Tuusulantie 24), jossa oli ukkini ja mummuni talo ja kauppaliike. He pitivät myös Shellin bensa-asemaa, joka käsitti yhden bensapöntön. Moottoriöljy kannettiin öljykannulla pihalla olevasta öljyliiteristä kadun varteen. 

Einari pani meidät tekemään lintuhavaintoja ja kirjoittamaan ne vihkoon. Asuimme yläkerrassa ja ikkunani edessä oli lintulauta. Siinä kävi kymmeniä lintuja eri lintulajejalajeja, monet ehkä jo kadonneet Suomen luonnosta, sain hyvät muistiinpanot ja muistaakseni kiitettävän numeron. Einari oli vähän pelottavakin. Varmaan piti kuria sen aikaisin menetelmin. Kilttinä ja ujona en itse koskaan joutunut kurinpidon kohteeksi, mutta monet pojat taisivat istua arestia karttahuoneessa, joka oli luonnonhistorian luokan vieressä talon toisessa kerroksessa. 

Kasveja piti kesälomalla kerätä 120 kpl. Ne piti prässätä, liimata kartongille ja kirjoittaa etiketti, jossa kasvin tieteelliset nimet. Lempiaineitani tämä! Onneksi nykyään ei kuitenkaan panna lapsia repimään kasveja maasta.

Aino Aaltonen

Keskikoulun 4. luokalla meitä oli neljän tytön porukka, joita eräät lukiolaiset kutsuivat IV A:n naisiksi. Me nimittäin kokeilimme hiukan meikkaamista ja kaikilla oli pitkät hiukset. Ja kävimme ainakin kerran välituntitupakalla pesulan talossa olleessa baarissa, mikä oli todella uskaliasta.

Luokanvalvojamme Aino Aaltonen vahti tiukkana ulkoista kehittymistämme naisiksi. Jos kynnet olivat lakatut, hän saattoi viedä tytön karttahuoneeseen ja pitää saarnan lakkauksen moraalisesta turmeluksesta.Rintaliiveissä ei saanut olla toppauksia, samoin pitkät hiukset saivat kyytiä, sillä ne olivat omiaan herättämään pojissa himoa. Kyllä, näin hän opetti meille! En kuitenkaan muista, että nämä himot olisivat mitenkään pursuneet esiin poikien käytöksessä, vaikka meillä kaikilla oli ihanat hulmuavat kuontalot.

Erityisesti muistan Aaltosen väriopin. Hän neuvoi meitä pukeutumisessa. Muodissa olivat kapeat hameet ja kotikutoinen villapaita. Aaltonen opetti mm., että ruskea ja sininen väri eivät sovi yhteen. Ja minulla sattui juuri olemaan ruskea villapusero ja sininen kapea hame, mielestäni aivan tyylikäs yhdistelmä. 

Nykyteinit saattavat saada vastenmielisyyden väristyksiä näistä muistoistani. Mutta mehän olimme niin paljon lapsellisempia silloin.  

Ilmari Salmi


Ihana Immu, lempiopettajani, opetti matematiikkaa ja fysiikkaa. Hänkin oli opettanut jo äitiäni. Immun ansiosta innostuin todella näistä aineista.  Hän oli leppoisa ja humaani, eikä koskaan suuttunut mistään. Jos joku ei osannut tunnilla vastata, Immu sanoi hellästi; ”Kultaseni! Oletkohan unohtanut kotitehtävät?” tai ”Jos ette osaa sanoa diedri niin sanokaa vaikka diederi”.

Jos luokan järjestäjä oli talvihämärässä unohtanut sytyttää valot luokkaan, Immu myhäili, että ”hämärän hyssyy, niin kauniina pyssyy”.

Satu Pelli

Ikimuistoinen Satu Pelli (s. Sariola) opetti meille tyttöjen liikuntaa. Hän oli myös äidin ja tämän sisarusten nuoruudenystävä. Keravan naisvoimistelijat r.y. kokoontui viikoittain yhteiskoulun jumppasalissa ja opettajina toimivat Satu ja Norjo Järvelä (s. Hyyppärä). Seuraan kuuluivat luonnollisesti melkein kaikki tytöt.

Lukiossa aloitimme muutaman tytön porukalla talviuinnin. Koulu alkoi silloin klo 7:40 aamulla. Sitä ennen pyöräilimme Rusutjärvelle uimaan, aina siihen saakka, kunnes järvi jäätyi. Kerran myöhästyimme aamun jumppatunnilta. Satu oli vihainen. Kun kerroimme myöhästymisen syyn, hän ei aluksi uskonut. Kuinka saatoimme olla niin pöljiä, että poljimme aamuhämärissä kymmenisen kilometriä vain uidaksemme jäisessä vedessä! Mutta just niin pöljiä olimme. Satu oli vaikuttunut ja loi meihin aika ihailevan katseen, luullakseni.

Talviuinti jatkui sitten Tuusulassa Krapin rannassa, sanoisin, että erittäin alkeellisissa olosuhteissa. Menimme sinne bussilla, ja liftasimme takaisin Keravalle, sillä busseja kulki vain satunnaisesti. Kahlasimme polvenkorkuisessa lumessa rantaan, hakkasimme jäähän aukon jollain Krapin rautakangella ja kastauduimme pienessä jäisessä reiässä. Ja nauraa kikatimme koko ajan, kuten vain teinitytöt voivat nauraa kikattaa!

Perustimme, totta kai, myös talviuintiseuran, jonka nimi oli Hallis Peskesu Tauso. Se oli akronyymi joistakin sanoista, en voi muistaa mistä, mutta aika monesta. Pöljyyttä riitti ja kosolti. Vilustumiselta vältyimme luullakseni vain luokkatoverimme Leenan äidin, Krapin emännän Maire Holman lämpimän mehun ansiosta. 

Aino Raitio

Karismaattinen äidinkielen opettaja Spora oli komea ja ryhdikäs nainen, jolla oli kaunis nutturakampaus. Spora tykkäsi pojista ja nauraa kihersi heidän kepposilleen, mitä jotkut pojat käyttivät hyväkseen.  Muuten hän sanoi kyllä aina suorat sanat. Minä pääsin onneksi hänen suosioonsa, sillä taisin olla aika hyvä aineenkirjoittaja. Ainakin hän pani minut niitä lukemaan tunnilla. Jotkut saattavat muistaa katkeruudellakin Sporan suosikkijärjestelmää. Kun hän valmensi meitä ylioppilaskirjoituksiin, hän suorastaan määräsi muutaman, noin puolenkymmenen oppilaan kirjoittamaan laudaturin ja määräsi vieläpä aiheenkin, minulle ja Turusen Matille kirjallisuusaiheen, Pursiaisen Jokelle musiikin jne.. Kyllä me kaikki taisimme sitten laudaturin kirjoittaa. 

Neljä Neilikkaa

Lukiossa innostuimme tanssimaan 1920-luvun muotitanssia charlestonia ja laadimme esityksen koulun juhliin. Sen seurauksena perustimme laulu- ja tanssiyhtyeen nimeltä Neljä Neilikkaa. Sen elinaika jäi kyllä melkoisen lyhyeksi, mutta ainakin kerran esiinnyimme jopa tilattuina erään poliittisen puolueen vaalitilaisuudessa. 

 

 

Sippolan lapset

Isovanhempani olivat kansakoulunopettajia Hyvinkäällä. Isoisäni Väinö Sippola laittoi 1930-luvulla neljä vanhinta lastaan Keravan yhteiskouluun. Neljä sisarusta muutti aina syyskuussa Keravalle koulukortteeriin mukanaan oma palvelija ja lämmityshalot. He asuivat ainakin Saarelman talossa Sarvimäentiellä, Kytömaan talossa Helleborgin mäen (nykyisen Aurinkomäen) kupeessa ja Hultin talossa Valtatiellä. Heistä jokaisen luokkatovereina oli aina joku Jaffu Sariolan lapsista, samoin kun minun ja veljieni luokalla oli aina joku Jaffu Sariolan lapsenlapsista. Minulla ainakin neljä heistä. Sariolanmäellä oli kuulemma aina pöhinää ja sieltä riitti railakasta nuorisoa kaikkien koulukavereiksi.

Hyvinkäällä 12.11.2021 • Irja Paloheimo (s. Hult), yo 1962

Jouko Pursiainen

Jouko Pursiainen
Lukukausimaksujen kerääminen

Ensimmäisellä luokalla ollessani muistan, kuinka lukukausimaksut kerättiin käteisenä rahana luokka kerrallaan. Muutamaa päivää ennen tuli ilmoitus luokalle, että jokaisen oppilaan tuli tuoda määräpäivänä lukukausimaksu käteisenä mukanaan. Yllätys oli se, että maksun tuli luokkaan keräämään itse rehtori Einari Merikallio koulun kanslistin kera. Rehtori lausui nimilistan aakkosjärjestyksessä oppilaan kerrallaan tuomaan setelinipun, jonka sisällön hän laski huolellisesti jokaisen kodalla ja kanslisti teki suoritusmerkinnän listaansa. Tämä rituaali toistui koulun yli 20 luokan ja satojen oppilaiden kohdalla.

Vanhemmiten on tullut mieleeni, että mahtoi pankin kassaneidillä olla aikamoinen työ laskea setelinippujen sisältämät setelimäärät ja saada ne täsmäämään, ennen kuin summat saatiin siirrettyä yhteiskoulun pankkitilille. Kyllä ovat maksujen siirron rituaalit muuttuneet paljon niiden aikojen jälkeen.

 

Lintuvisertäjä

Kerran vielä alaluokka-asteelta muistan, kun sattumalta kuulin radiosta rehtorimme Einari Merikallion lintuesitelmän. Hänhän oli tunnettu lintutieteilijä, jolla oli oma lintuja käsittelevä esitelmäsarjansa yleisradiossa. Vielä eläkeiän kynnykselläkin hän kuuleman mukaan kiipeili puissa tutkimassa linnunpesiä ja tekemässä lintututkimuksiaan. Kuulemani esitelmän linnusta en muista mitään, mutta esitelmän loppuhuipentuma syöpyi mieleeni. Esitelmänsä lopuksi Merikallio sanoi, että hänpä viheltää tässä malliksi kyseisen linnun äänen. Äänijäljitelmä oli niin täydellinen, kuin se olisi tullut luonnossa äänitettynä nauhalta. Mutta kyllä se oli Einarin omilla äänihuulilla aikaansaatu. Esitelmä päättyi tähän ääninäytteeseen, ja sen vaikutus oli hätkähdyttävä. Jäin jo silloin miettimään, miten tuon äänen ylipäänsä voi saada aikaan ihmishuulilla. Olisipa sen nähnyt ja kuullut nykyajan televisiossa kuvattuna.

Suoritus oli niin huikaiseva, että Einari vallan hyvin kelpaisi esimerkiksi nykyajan luontoelokuvaan nimeltä ”Lintuvisertäjä”.

 

Jaakko Hintikka

Jaakko Hintikka, maailmankuulu filosofi, yliopistoprofessori ja Suomen akatemian jäsen oli – yllätys - yllätys, Karavan yhteiskoulusta valmistunut (ylioppilas 1947) ja sittemmin monien suomalaisten filosofien opettaja (mm. Esa Saarisen). Hän toimi vuosikymmeniä professorina myös USA:n monissa huippuyliopistoissa.

Tästä taustasta ei vielä ollut mitään tietoa, kun hän ilmestyi minun alaluokilla ollessani kesken kevätlukukauden sijaisopettajaksi ja meidän luokanvalvojaksi. Hänen henkilötiedoistaan näen nyt jälkeenpäin, että hän oli juuri valmistunut filosofian lisensiaatiksi ja väitteli pian Keravan yhteiskoulussamme piipahtamisen jälkeen tohtoriksi alle 30-vuotiaana.

Mieleeni on jäänyt sen kevään luokkaretki Hämeenlinnaan ja Hintikka oli luokanvalvojana tietenkin mukana. Vietimme päivän Aulangolla mukanamme olleiden retkieväiden voimin. Muistan elävästi paluumatkan loppuvaiheet, kun lähestyimme Keravaa ja lopullista määränpäätä Yhteiskoulumme pihaa, jossa polkupyörämme odottivat jatkokuljetuksia koteihimme.

Jaakko Hintikka istui yksinään etupenkissä ja minä satuin istumaan hänestä takaviistoon seuraavalla rivillä. Hän ei juurikaan keskustellut kenenkään kanssa koko matkan aikana. Ilmeisesti hän oli vain omissa filosofisissa mietteissään, jotka totisesti olivat tärkeämpiä kuin meidän lapselliset höpötyksemme. Me oppilaat nimittäin olimme varsin äänekkäitä ja heittelimme kovaäänisiä kommenttejamme päivän tapahtumista ja näkymistä penkkirivien yli ristiin rastiin.

Todelliset riemunkiljahdukset kajahtivat ilmoille, kun auton tuulilasin läpi putkahti näkyviin  rakkaan koulurakennuksemme  julkisivu. Minäkin päästin oman riemunkiljahdukseni ilmoille estoitta aivan opettajamme korvan juuressa. Silloin Desibelimittarin lukemat nousivat varmaankin kaksinkertaisiksi. Jaakko kääntyi minua kohti vihaisen näköisenä, ollen selvästi sanomassa jotakin. Viime hetkellä hän hillitsikin itsensä ja käänsi ”murhaavan” katseensa pois. Ilmeisesti meidän lapsellinen ja kovaääninen keskustelumme (metelöinti) oli koko ajan ollut tulevalle filosofille suuri sietokyvyn rajoilla oleva kestoärsytys, mikä oli vähällä ryöpsähtää kunnon purkaukseksi meitä kohtaan aivan matkamme lopussa. Mutta sitä ei tullut koskaan. Silloin tajusin vaistomaisesti, mistä oli ollut kysymys ja nolona poikana poistuin bussista koulun pihalla.

Mikäli meillä oppilailla olisi silloin ollut vähänkään hajua opettajamme tulevasta suurenmoisesta maailmanluokan elämänurasta, olisimme toki olleet hiiren hiljaa koko matkan.

 

Helsinki 11.11.2021 Jouko Pursiainen

Jouko Pursiainen, oppikoululainen vm.1953, yo 1962 (synt. 1942)

Aila Elo

Aila Elo
Aarne Nurminen, Arska

 

Musiikinopettajamme Arska oli erittäin hyväluonteinen ihminen. Kerrottiin myös, että hän kovin mielellään nautti vettä vahvempaa. Liekö tämä mieltymys ollut syynä siihen, että eräs aamu-

tunti alkoi kovin hiljaisissa merkeissä. Ei laulua, ei puhetta. Tilanne kuitenkin normalisoitui, 

kun pari Arskan kotiinsa asialle lähettämää poikaa palasi mukanaan sinne unohtunut purukalusto.

 

Raittiuslupausta ei tarvinnutkaan pitää

Eräänä syksyisenä aamuyönä. v.1963 Arska oli palaamassa kotiinsa hilpeissä tunnelmissa.

Tunnelma kuitenkin vaihtui, kun Arskaa vastaan asteli kookas virtahepo. Vaikka Arska kerava-

lainen olikin, mieleen ei heti juolahtanut tapahtumalle keravalaisittain luonnollinen selitys, vaan siinä paikassa hän teki raittiuslupauksen. Lupausta ei kuitenkaan tarvinnut pitää, sillä

seuraavana päivänä uutisoitiin, taisipa olla aivan valtakunnallisella tasolla, että Tivoli Sario-

lasta oli yön aikana lähtenyt omille teilleen virtaheponeiti.      

 

 

Ilmari Salmi, Immu

 

Matematiikanopettajamme Immu oli vanhanajan herrasmies viimeisen päälle.

Keväällä -61 lukion toisella luokalla minuun iski paniikki. Tuntui, että luettavaa oli liian paljon ja

katsoinkin paremmaksi tuplata luokan. Niinpä ”vapaaehtoisesti” otin ehdot algebrasta aikomatta- kaan niitä suorittaa.

Kesäkuun alkupäivinä läksin Saksaan koululaisvaihtoon. Muutamaa päivää ennen lähtöäni tulin kuitenkin katumapäälle ja sain kuin sainkin järjestymään mahdollisuuden ehtojen suorittamiseksi Saksassa. Suorituspäivänä Järvenpään Yhteiskoulun saksanopettaja Iiri Levantin oli tulossa Bochu- miin, missä suomalaiset vaihto-oppilaat kävivät koulua. Sovittiin, että opettaja Levantin matkalla 

Helsinkiin ja sieltä edelleen lentokentälle, tapaa junan pysähtyessä hetkeksi Keravan asemalla Im-

mun, jolla oli sinetöidyssä kuoressa ehtojen suoritustehtävät. tunnistamisen helpottamiseksi 

sovittiin, että Immulla on kainalossaan sanomalehti tuntomerkkinä. Tunnistaminen onnistui ja kirjeen matka Saksaan alkoi.

Iltapäivällä kouluun sain puhelun, että minun on heti tultava opettaja Levantinin hotelliin. Aika koulussa ja kaikki järjestetyt tapahtumat olivat saaneet minut täysin unohtamaan ”pikkuasiat”, kuten

ehtoni ja järjestelyt niiden suorittamiseksi. Kauhu valtasi minut, mutta en uskaltanut olla noudatta-

matta kutsua. Mitään osaamatta, syyllisyyttä tuntien, istuin ankarana tunnetun opettajan huoneessa

saamatta juuri mitään paperille. Aikaansaannokseni sitten laitettiin kirjekuoreen, joka sinetöitiin ja

lähetettiin Immulle. 

Lopputulos oli arvattavissa.  Aikanaan sain Immulta neiti Aila Hartikaiselle osoitetun kirjeen, mikä

alkoi näin: ”Rakas Aila Hartikainen. Valitettavasti en voi hyväksyä suoritustasi, mutta....”

Kotiin palattuani minulla oli puolitoista viikkoa aikaa jälkimmäiseen ehtojen suoritukseen, ja sen

ajan, yötä päivää, tein laskutehtäviä, niin että suoriuduin seuraavalle luokalle.

Ehkä enemmän kuin ehtojen onnistunut suorittaminen minulle merkitsi opettajan ymmärtäväinen ja

sanoisin herttaisen kohtelias suhtautuminen oppilaaseen.

 

Aila Elo (Hartikainen) yo 1962

Liisa Winberg (ent. Lehtonen, o.s. Huttunen) 1955-65

Muisteluksia Keravan Yhteiskoulun ajoilta


Vanhempani olivat kansakoulun opettajina Korson Vierumäessä. Näin ollen asuimme suuren osan lapsuudestani ja nuoruudestani kouluilla. Ensimmäisen ja toisen kansakoululuokan opettaja oli äitini ja kolmannen sekä neljännen luokan opettaja oli isä. Vierumäen vanha koulu kokonaisuudessaan pihoineen päivineen oli käytössämme.

 

Kun vuonna 1955 pääsin viime syksynä menehtyneen kaksoisveljeni Heikin kanssa Keravan yhteiskouluun painoin 25 kiloa ja olin 128 cm pitkä – siis aika pieni. Tuolloin ei vielä Korsossa ollut oppikoulua. Ensimmäinen koulupäivä oli erityisen jännittävä juuri edellä mainituista syistä, koska tulossa oli paljon uusia opettajia ja oppilaita eikä rakennuskaan ollut ollenkaan tuttu. Kun yksin seisoin pihalla, niin Kaskelasta kotoisin olevat kaverukset Leena-Sinikka Nikkanen ja Ritva Riski tulivat tarjoamaan karkkia, koska näytin aika yksinäiseltä. Heistä tulikin hyviä ystäviäni. Ensimmäisessä koulun oven avauksessa joku iso oppilas kääntyi katsomaan sisään tuloani ja totesi muille, että mitä tuokin täällä tekee? Silloin joku vastasi, että etkös tiedä, että se on Antin sisko!

 

Jo oitis lempinimeksi tuli pikku-Liisa. Toiselta luokalta on jäänyt mieleen se, että matematiikan opettaja käski laskea luokan pisimmän ja lyhimmän oppilaan pituuseron. Tämä pisin poika oli Timo Koski ja minä tietenkin lyhyin.

 

Tohtori Kallion kummatkin tyttäret Leena ja Irma olivat samalla luokalla. Leena oli hyvin rohkea ja määrätietoinen. Hän ilmoitti muille, että olen hänen suojeluksessaan ja sain kyllä olla kiusaamiselta rauhassa ja meillä oli mm mukava retki Suomenlinnaan, josta on pieni valokuva.

 

Keskikoulun aikana luokanvalvojamme oli Holger Pohjolan-Pirhonen. Silloin myös isosiskoni Leena ja Matti Hyvönen vihittiin Tuusulan kirkossa. Olin aloittanut soittotuntini Keravalla diplomilaulaja Pirkko Siirilän kotona, ja jatkanut niitä Helsingissä pianotaiteilija Riitta Parikan johdolla. Minä soitin häissä uruilla Kuulan häämarssin. Holger oli mukana vihkitilaisuudessa ja tuli ulkona luokseni ja sanoi että teen syntiä, kun en anna lahjojani muiden käyttöön ja määräsi säestämään aamuhartauksien virret. Harmooni oli Spes Patria taulun alla, ja pienen kokoni takia polkeminen oli tosi raskasta. Lattian kivipinta oli liukas ja kauhulla aina odotin, että pääsenkö virren loppuun. Muut seisoivat naulakkojen vieressä ja veisasivat. Seuraavan päivän virsi ilmoitettiin etukäteen, jotta sen ehti käydä läpi edellispäivänä. Holgerin äkillinen kuolema tuli meille koululaisille järkyttävänä uutisena. Yhtenä aamuna koulun lipputangossa oli lippu puolitangossa. Kun aamuhartauksien pitäjä Iikka Vuotila tuli taloon, hän lakkasi ilmoittamasta veisattavaa virttä etukäteen. Minä kauhistuneena kahlasin koraalikirjan kannesta kanteen useampaan kertaan ja totesin, että tulee mikä virsi tahansa, niin kyllä säestys onnistuu. Kerran kuitenkin ihmettelin virren loputtua kun vieressä seisonut Aino Raitio (Spora) oli vielä suu auki. Kyselin muilta, että mikähän tässä oli vikana. Ilmeni, että olin säestänyt viereisen sivun virren - sanat olivat sopineet, mutta soitto oli loppunut kesken.


Elämäni ensimmäisen tanssin pojan kanssa muistan todella hyvin. Antti-veljeni oli koulun voimisteluseuran puheenjohtaja ja hän oli yhdessä muiden kanssa järjestänyt koululla tilaisuuden, jossa oli myös tanssia. Antti yritti houkutella minua tanssimaan kanssaan, en siihen suostunut. Istuskelin penkillä pää alaspäin, kun eteeni pysähtyi pojan kenkäpari. Kun katsoin ylöspäin, niin edessäni seisoi pitkänhuiskea poika, joka haki tanssimaan. Koko lailla kauhuissani kuitenkin lähdin ja jotenkuten tämä ”Vihreät Niityt”- kappale saatiin tanssittua isosta pituuserosta huolimatta. Myöhemmin selvisi, että kyseinen poika oli Järvenpäästä suksitehtailijan poika Tahvo Suokas, joka oli kysellyt Kallion Leenalta, että kuka se pieni tyttö oli, jota hän tanssitti. Tuohon aikaan ja myöhemminkin Keravalla ja Järvenpäällä oli ainainen kilpailu paremmuudesta käynnissä ja paljoa ei muutoin yhteyksiä ollut.
Lukiossa luokkamme tytöt järjestivät hauskan piiritanssiesityksen, josta on jäljellä myös valokuva. Olimme kaikki pukeutuneet hyvin tätimäisesti ja en muista koskaan nähneeni yleisössä opettajat mukaan lukien niin iloisia ja nauravia ilmeitä. 

 

Liisa Winberg

Liisa Winberg
bottom of page